Kansainvälinen naisten basaari

Kansainvälinen naisten klubi järjestää vuosittain Moskovassa joulun alla basaarin, jossa eri mailla on omat ständinsä. Basaarissa myydään mitä kukakin maa on saanut haalittua kokoon, lisäksi myydään kansallisia ruokia. Tuotto menee IWC:n hyväntekeväisyysprojekteille Venäjällä.

Basaarille on varattu tilat Radisson Slavjanskij-hotellissa, minne heti aamusta suuntasimme Marjan ja Genan kanssa. Siellä oli tietysti jono ja ihan mahdoton tungos lipunmyynnissä. Suomella ei ollut omaa ständiä - ei ole ketään tarmokasta puolisoa, joka lähtee pyytämään lahjoituksia ja organisoimaan leipomis- ja ruoanlaittotalkoita. Mietimme myös Marjan kanssa, että joissakin maissa on varmaan helpompi saada lahjoituksia kuin Suomessa, ja lisäksi kulttuuriin kuuluu kotirouvuus eli on ehkä enemmän aikaa ja tarmoa osallistua tällaisiin tapahtumiin.

Olihan se kiva nähdä erilaisia ständejä, osassa ihmiset kansallispuvuissaan. Mutta älytön tungos ja taas hiki päässä!

Ostin kuitenkin yhtä ja toista omasta mielestäni tarpeellista: Virosta villalakin ja kaulaliinan (vähän Tatun tuloakin ajatellen), Mongoliasta sisätossut ja Palestiinasta pienen tarjottimen (ollut kauan  jo suunnitelmissa).

Lisäksi ostin ruokaa: Tsekeistä mysliä (Marja kehui viime vuoden perusteella), Namibiasta sardiineja (pakko oli Namibiasta jotakin ostaa), Armeniasta luonnonkarkkeja (joku toi töihin tuliaiseksi, aivan ihania), Omanista taateleita, Indonesiasta nasi gorengia ja Turkista piirakoita. Nyt on nasi goreng lämpiämässä, syön sen lounaaksi.

Nuo armenialaiset 'karkit' ovat kirsikoita, taateleita ja aprikooseja, joihin on tökätty manteli sisään - nam! Ajattelin säästää ne jouluherkuiksi.

Moskova alkaa sonnustautua jouluun ja erityisesti uuteen vuoteen, kaupunki on tosi kauniisti valaistu jo nyt, ja lisää on kuulemma luvassa joulukuun alkupuolella.

Kultainen maili

Asun juuri ja juuri kaupungin keskustassa eli Sadovoje kaltson, Puutarhakehän sisäpuolella. Nyt jos olisin insinööri, etisisin jostakin kuinka pitkä tuo ympyrän muotoinen, muistaakseni viisi, paikoin seitsemän kaistaa molempiin suuntiin käsittävä katu on, mutta kun en ole niin en hae - ison ympyrän se kuitenkin tekee. Alla kuva Puutarhakehästä eräänä sunnuntaiaamuna, kun moskovalaiset eivät vielä olleet kunnolla heränneet.

Kaunpunginosani on nimeltään Hamovniki. Täällä on mm. Tolstoin museo ja lähistön taloissa on asunut kuuluisuuksia - esimerkiksi Jesenin Isadora Duncanin kanssa.

Moskova-joen ja Ostozhenka-kadun välissä on alue, jota moskovalaiset sanovat Kultaiseksi mailiksi. Se on hieman kuin toisesta maailmasta, niin kadut kuin talotkin ovat ensiluokkaisessa kunnossa - ja asunnot kalliita. Jostakin luin, että siellä on paljon sellaisia asuntoja, joiden omistajat asuvat ulkomailla eikä ikkunoissa sen takia näe valoja. Kävin siellä kävelemässä jossakin vaiheessa syksyä - siellä on sekä perustaloja että tätä venäläistä uutta arkkitehtuuria, joka on jonkinlaista art nouveaun, Stalinin ajan ja modernismin sekoitusta, välillä on torneja ja välillä ihmeellisiä lasihäkkyröitä.

Kävin tänään Hamovinikin postitoimistossa postittamassa joulukortit Kentiin, Haaparannalle ja Poriin. Jouduin odottamaan pitkään, ihan hiki tuli. Edessä jonossa oli nimittäin nuori hyvin pukeutunut pariskunta, miehellä siistit farkut ja siisti musta toppatakki niin sanotusti viimeistä huutoa, naisella tyylikkäät talvikengät metallikoristein, tiukat mustat housut ja kauniin kevyesti leikattu puoliturkki (kuten huomaatte,oli aikaa tarkkailla).

Pariskunnalle oli tullut jostakin viisi isoa, kaksinkäsin kannettavaa tiukkaan teipattua pakettia, joiden vastaanottopaperien tekemiseen meni ikuisuus. Molemmat olivat kuitenkin tätä hyvin käyttäytyvää, itsestään numeroa tekemätöntä intelligentsiaa, heitä näytti hieman vaivaavan se että homma vei niin paljon aikaa ja muodostui jonoa, mutta eivät hoputtaneet virkailijaa, vaan olivat yksinkertaisesti vain kohteliaita ja tehokkaita. Arvelin että voisivat olla juuri sen Kultaisen mailin asukkaita ulkonäöstä päätellen.

Mutta sain minäkin korttini postiin - loput joulukortit taidan lähettää Lappeenrannan kautta. Nykäsen Marja kertoi, että hänellä on normaalipostissa mennyt yleensä 1,5 kuukautta siihen kun ovat tulleet perille.

Punaisen torin liepeillä

Palasin Suomesta lentokoneella tällä kertaa. Lento oli Sheremetjevossa klo 11 illalla, sieltä pienen odottelun jälkeen Aeroexpress-junalla Moskovaan, jossa olin noin puolen yön tienoilla. Kerrankin oli tyhjä juna, samassa vaunussa taisi olla vain pari ihmistä. Otin Valko-Venäjän asemalta taksin kotiin enkä edes kiistellyt hinnasta. Tämä oli ns. Keltainen taksi ja kuski Smolenskista, ei Keski-Aasiasta niin kuin epäviralliset yleensä.

Kuski oli käynyt Suomessa joskus 2000-luvun alkupuolella useammankin kerran ja tehnyt Suomesta laivamatkan myös Tukholmaan. Kehui suomalaisten tuotteiden laatua, vaimo kuulemma tykkäsi kun oli erilaisia vaatteita kuin Venäjällä. Suomalaisten juomatapoja kuski ihmetteli, porukka huutaa ja räyhää humalassa. Mutta sitten Suomi oli ilmeisesti nähty ja valuuttakurssikaan ei ollut enää edullinen. Politiikassa kuskille oli mennyt täysin perille median vyöryttämä propaganda, hän oli sitä mieltä että Venäjä pärjää kyllä yksin, rikas maa, ja ihmetteli mitä Suomi Euroopan kanssa veljeilee ja muistutti, että Lenin oli antanut Suomelle itsenäisyyden. Hänellä oli sellainen tunne, että USA:han ei enää Obaman jälkeen saada presidenttiä, jotakin siellä sattuu. Tähän olisin kyllä sanonut, että kaiken todennäköisyyden mukaan sinne tulee Obamaa kovemman linjan presidentti, mutta keskiyöllä matkan jälkeen ei enää tullut venäjän sanoja mieleen.

Viikon virkamatka ja sen aikana hoidetut jutut olivat vieneet mehut niin, että vaikka sunnuntain lepäsikin kotona, vielä maanantaina suorastaan väsytti. Olihan minulla Suomessa ylimääräinenkin sydämen tykytys eli olin saanut kotiin kutsun mammografian jälkeiseen lisätarkastukseen. Onneksi tarkastusaika sattui juuri sille virkamatkaviikolleni ja tarkastuspaikka oli Helsingissä, joten kävin Terveystalossa Kampissa ennen töihin menoa torstaina. Mutta onneksi se ei ollut mitään vakavaa, vaaraton kysta vain.

Niin zeniläinen kuin olenkin eli tulkoon mitä tulee, kyllä rintasyövän mahdollisuus pompahti yöllä herätessä ensimmäisenä mieleen. Tatulle en ensin ajatellut kertoa ollenkaan, mutta tutkimusaamuna ajattelin että täytyy siitä kai sanoa, jos edessä onkin pitkät hoidot. Mutta sitten Tatu silitti Pilliä ja sanoi, että ei  nyt kestäisi yhtään jos jompi kumpi kissoista kuolisi. En sitten viitsinyt sanoa mitään, ja hyvä näin.

Olin ajatellut vötkyillä koko viikon illat kotona, mutta kaksi Eijaa saivat minut tänään tiistaina houkuteltua kaupungille. Maneesissa on viimeisiä päiviä Rurikista kertova historiallinen näyttely, ja ajattelimme mennä sinne jos ei ole pitkät jonot. Oli pitkät jonot, ja päätimme mennä tavaratalo GUMiin ensin haukkaamaan jotakin pientä ja sitten kirjakauppoihin ostamaan joulukortteja.

Tässä kuva Maneesiaukiolta iltavalaistuksessa. Rakennusten takana on Punainen tori ja oikealla  Kreml, vasemmalla tavaratalo GUM kirkon tornien takana.

GUM oli olemassa jo neuvostoaikana, silloinkin hieno, mutta  nyt vielä hienompi, sellaisia liikkeitä etten uskalla edes sisään mennä. Kuinka ollakaan, en ottanut tietysti yhtään kuvaa sisältä.. Mutta on siellä hyviä ja edullisiakin ruokapaikkoja, kuten blinikahvila. Blinit Venäjällä ovat samanlaisia kuin meidän letut, eivät siis niitä paksuja tattarijauhoista tehtyjä pieniä ja pyöreitä.  Blinit paistetaan ravintolassa odottaessa, täytteeksi saa lohta, kanaa jne. Itse otin rahkaa ja rusinoita, palanpainikkeeksi teetä. Maksoi 350 ruplaa eli 5,94 euroa.

Kävimme GUMin kahdessa kirjakaupassa, toinen oli taiteeseen erikoistunut, toisessa oli elokuvia ja muuta tilpehööriä enemmän. Ostin itselleni piirakkakirjan ja päätin kokeilla jokaista piirakkaa siitä kirjasta - onneksi ei kovin paksu! Sitten ostin vielä uuden vuoden kortteja.

En ymmärrä mitä teen kun Eija R. lähtee töihin Murmanskiin huhtikuussa - hän aina repii minut kaupungille, kun itse menisin vain kotiin syömään ja katsomaan telkkaria!

Carmen Moskovan multimediamuseossa (MAMM)

Viiden minuutin kävelymatkan päässä on Moskovan multimediamuseo, moderni valokuvauksen ja multimedian museo, hyvätasoinen kuulemma. Lopulta sain sinne lähdettyä, kun siellä oli suomalaisen Stefan Bremerin Duva Diva -näyttely.

MAMM

Olin käynyt aamupäivällä trollikalla Kapitolium-kauppakeskuksessa ostamassa ruokaa ja tabletin (Samsung Galaxy), ja jostakin syystä jalkani olivat ihan muusina, kävely sattui joka askeleella. En siis kävellyt kovin nopeasti, ja katsoin vähän happamena kun en pysynyt ihan selvästi minua iäkkäämmän miehen tahdissa - molemmat ylitimme kadun vasten punaisia ja tietysti siihen tuli autoja joka suunnasta, mies kohteliaasti pysäytteli niitä käsiliikkeillä. Jonkun matkan päässä hän kääntyi takaisin puoleeni, osoitti kadun päässä siintävää Venäjän ulkoministeriön rakennusta (yksi näistä ns. Stalinin hampaista) ja kysyi, mikä niistä se on. Olin ihan pollea kun saatoin sanoa, että se on MID. 

Hän kertoi käyneensä kävelyllä Gorkin puistossa, mutta siellä oli aivan liikaa väkeä, Sitten hän kysyi aksenttiini viitaten, olenko tsekki. Hänellä itselläänkin oli aksentti ja kysyin tietysti. Hän vastasi kysymyksellä eli maailman kauneimman A:lla alkavan meren rannalta. Tarjosin Asovan ja Aigeian merta, mutta hän antoi minulle huonot arvosanat - lopulta hän sanoi olevan entisestä Jugoslaviasta, Montenegrosta eli Adrian meren rannalta. Asunut Moskovassa jo useita vuosia, eläkkeellä mutta käy vielä lähes päivittäin töissä. Tässä vaiheessa kävelimme jo käsikynkkää, ja ihan selvästi oli miehellä pilkettä silmissä! Hän pyysi  minua arvaamaan ikänsä, ja arvasin 75 v - oikeasti oli 80 vuotta. Voi kun olisi yhtä hyvässä kunnossa siinä vaiheessa, jos nyt ylipäänsä on elossa! Sitten olimmekin MAMMin edessä, missä Arja ja Eija minua odottivat. Olisipa hauska tavata tämä tyyppi uudestaan!

Diva Duva -näyttely oli tosi hyvä, mahtavia, voimakkaita muotokuvia. Tämä nimenomainen kuva toi jostakin syystä mieleeni Kurosawan vanhaa Japania kuvaavat filmit ja niiden  matruunat.

MAMMissa on usea kerros, ja lopulta olimme ihan uuvuksissa, Arja sanoi ettei jaksa  katsoa yhtään kuvaa enää. En minäkään, Eija meni meidän puolesta ylimpään kerrokseen, mutta ei siellä ollut mitään näkemisen arvoista. Näkemisen arvoisia olivat kyllä Azerbaidzania esittelevät kuvat ja vääntynyttä todellisuutta kuvaavat erilaiset ihmeellisyydet. Paljon oli väkeä, niin kuin kaikkialla Moskovassa.