Minun piti olla 8.12. alkaen ensin viikko lomalla Moskovassa. Töitä oli paljon, joten vähensin lomapäivät kolmeen. Kuitenkin 8.12. illalla tuli kurkku kipeäksi. Seuraavana päivänä olinkin jo flunssaisen oloinen, ja loput päivät viikosta olin flunssassa kotona. En ollut niin kuumeinen kuin edellisen flunssan aikana, mutta pää oli ihan turvoksissa eikä ajatus liikkunut. Tämä oli varmaan toinen niistä kolmesta Moskovassa liikkeellä olevasta viruksesta, ensimmäisen sairastinkin jo. Töissä yksi ja toinen on ollut sairaana, osa pitkäänkin kun ei ole malttanut sairastaa kotona.
Minun piti lomaviikon aikana tehdä yhtä ja toista pientä juttua kotona, ommella verhoja, maalata pöytä, käydä kaupoissa, valmistautua jouluun. En sitten tehnyt niitä - tai pöydän maalasin, sillä aloitin sen ennen sairastumista ja lopetin sunnuntaina ennen töihin menoa. Sen sijaan katsoin dvd:ltä Tremen kaikki neljä jaksoa. Se on jännä tunne kun uppoutuu päiväkausiksi ihan toisiin maailmoihin.
Sairausviikolla menetin töiden pikkujoulun, jota oli mukana järjestämässä. Oli kuulemma ihan mukava juhla. Ohjelmassa oli moderni versio tiernapojista, aivan mahtavia laulajia omasta porukasta. Juhla tehtiin Havaiji-twistillä eli oli Honolulu-baaria, hulatanssia ja Havaiji-koristeita. Sitten meillä oli sairausviikolla vielä hallintoyksikön joulukahvit, niitäkin olin suunnittelemassa. Kolmanneksi sairausviikolleni sattui suurlähettilään sisäkön Mirjan läksiäiset, 6 vuotta Moskovassa päättyy jouluna.
Annamme yhteistyökumppaneillemme ja venäläiselle henkilökunnalle uuden vuoden lahjat, niitä olen tilannut ja paketoinut, sopinut kuskien kanssa viennistä. Hallintotiimin Anna on ollut suurena apuna kaikessa. Lahjat ovat proosallisesti alkoholia ja suklaata. Anna on ollut töissä kustantamossa ja katsoo näitä lahjoja vähän nenänvarttaan pitkin, pitää parempana kirjoja. No, enpä tiedä - syötävät ja juotavat ovat nykyajan tavarapaljoudessa hyviä lahjoja. Naisille ei kuulemma voi antaa muuta kuin likööriä. Tilasin naisillekin limevodkaa, paitsi joillekin tullin ja poliisin naisille + tietysti Annalle itselleen likööriä. Kun en itse ole oikein pulloasiantuntija, tilasin vahingossa ihan valtavia pulloja, paljon viinaa!
Koska omalle henkilökunnalle annettavia lahjoja ei voi pistää edustuskuluihin, olen kerännyt rahaa suomalaiselta henkilökunnalta. Jos kaikki maksavat, tulee älytön keko kahden euron kolikoita.
Asuntooni asennettiin tänään vesimittarit. Ensi vuoden alusta on asunnoissa mahdollista maksaa vesimaksu todellisen kulutuksen mukaan tai sitten jaettu osa koko talon kulutuksesta. Vuokraemäntäni Ljudmila halusi asennuttaa mittarit, mikä minustakin on ihan järkevää ja pitäisi Suomessakin olla kaikissa asuntoyhtiöissä.
Mittareita tuli asentamaan Aleksei, noin kolmikymppinen nuori mies. Aleksei osoittautui todelliseksi mestariksi. Hänellä oli kaikki työkalut hyvässä järjestyksessä koko ajan, hän mumisi itsekseen työskennellessään, teki töitä ahkerasti mutta hosumatta, ja lopputulos on tosi siisti.
Kun Aleksi touhusi mittareiden kanssa, minä silitin, ompelin kahdet verhot, lyhensin yksien housujen lahkeet ja kavensin yhden hameen. Ljudmila käväisi katsomassa miten työt etenevät - siinä on sitten mukavan oloinen nainen. Ljudmilan Irlannissa opiskeleva tytär kävi myös vilkaisemassa asuntoa, hän on täällä kuulemma asunut viisi vuotta lapsena. Molemmat vaikuttivat tyytyväisiltä näkemäänsä, huoh!
Ljudmila lupasi tuoda minulle töihin uuden vuoden lahjaksi passin museoihin Moskovassa eli sillä pääsee kaksi henkilöä jonojen ohi joulukuun loppuun asti mm. Tretjakovin galleriaan. Lisäksi hän antaa konserttiliput Tshaikovski-saliin tai jonnekin muualle klassisen musiikin konserttiin. Ljudmila tietää että Tatu on tulossa huomenna viikoksi - nyt Tatu saa kyllä luvan lähteä minun kanssani, halusi tai ei.
Minun täytyy siis keksiä jokin uuden vuoden lahja Ljudmilalle. Onneksi muistin, että minulla on hieno Muumi-sarjakuvakirja venäjäksi Tove Janssonin kuvituksin. Se ja uudenmallinen Koskenkorva saavat olla minun lahjani Ljudmilalle. Sergeille aion antaa pelkkää Koskenkorvaa.
Tatu tulee huomenna Moskovaan - tuntuu ihan mukavalta! Toivottavasti sään suhteen onnistaa eli on kuivaa ja lumetonta - muuten kahlaamme sohjossa. Moskova on päivä päivältä kauniimpi, koristevaloissa ei säästetä.
Ruplan kurssin nopea aleneminen on puhuttanut kaikkia, ja huolestuttaa. Kävin viime viikolla EU-hallintoihmisten kokouksessa ja siellä puhutti kovasti se, mitä voidaan tehdä venäläisen henkilökunnan hyväksi. Suomella, briteillä ja Tanskalla oli samansuuntainen suunnitelma eli ei hötkyillä eikä lähdetä muuttamaan ruplapalkkoja euromääräisiksi, vaan pyritään maltillisesti ja tilannetta seuraten korottamaan ruplapalkkoja enemmän kuin oli suunniteltu. Minusta tämä on järkevä lähtökohta: rupla on maan virallinen valuutta ja sillä toimitaan. Jos kurssi huononee, niin huono juttu. Jos se huononee radikaalisti, silloin nostetaan palkkoja kohtuullisesti mutta ei täysin inflaation verran. Ajattelen tämän niin, että eihän Suomessakaan lähdetä esittämään palkankorotusta sillä perusteella että euron kurssi dollariin nähden huononee.
Kielenopettajani Natasha on tosi huolissaan, pelkää että 1990-luvun ongelmat toistuvat. Hän ei kuitenkaan ole rynnännyt hamstraamaan mitään, on ainoastaan ostanut varastoon tarvitsemiaan lääkkeitä. Todennäköistä on, että tuontitavaroiden hinnat nousevat tuntuvasti ensi vuoden alusta. Osa on jo noussut, esimerkiksi Ikea on nostanut keittiöiden hintoja.
Natasha on avarakatseinen henkilö, joka osaa muitakin kieliä kuin venäjää. Hän kuitenkin kehui Putinia, ja minustakin aiheesta: Putinista aistii sen, että hän tietää mistä puhuu - ei puhu ympäripyöreitä, vaan osaa vastata ihmisten kysymyksiin oikeasti. Lisäksi Putin on pelannut korttinsa sillä tavalla, että Venäjällä ei ole ketään muuta varteenotettavaa johtajaa kuin hän itse. Kun maa on ongelmissa, on aika selvää että kansa äänestää Putinia - ketä muuta?
Jos asuisin täällä, äänestäisinkö Putinia vai olisinko keksinyt jonkun toisen ehdokkaan, vaikka olisikin jo ennalta selvää että tuskin saa tarpeeksi ääniä tullakseen valituksi? Harvoin on oma ehdokkaani Suomessakaan tullut valituksi.
lauantai 20. joulukuuta 2014
tiistai 9. joulukuuta 2014
Itsenäisyyspäiväjuhlat
Vastaanotot ovat minusta aina olleet epämiellyttäviä tapahtumia. En innostu vaatteista enkä kengistä tai hienoksi laittautumisesta, vaan se on aina jotenkin työlästä ja hankalaa. Sitten itse tilaisuudessa on ihan älyttömästi väkeä, kaikki joutuvat huutamaan kuullakseen mitä toinen sanoo. Yleensä en edes tunne juurikaan väkeä, niin hallinnossa kuin konsuliasioissa on vain vähän sellaisia jotka kutsutaan vastaanotoille ja niistäkin monia en ole koskaan tavannut kasvokkain.
Nytkin olin kutsunut pohjoismaisia kollegoja, joista en ketään tuntenut näöltä, kahden kanssa olin vaihtanut sähköposteja ja yhden kanssa puhunut puhelimessa. Tällä kertaa etsimme Ruotsin Berntin kanssa toisemme ja olikin kiva tavata nenäkkäin, yritän sinnikkäästi puhua ruotsia. Mutta mitä sitten? Tuntui tyhmältä seisoskella ja jutella omien työkavereiden kanssa. Päätin muuttaa taktiikkaa ja mennä juttelemaan jokaisen yksikseen lasi kädessä seisoskelevan kanssa tai keskenään seurustelevien pariskuntien. Se olikin hyvä päätös, illasta tuli paljon mielenkiintoisempi.
Ensimmäisenä iskin romanialaiseksi konsuliksi osoittautuneeseen mieheen, joka ilahtui kovasti siitä että tulin juttelemaan. Seuraavaksi kävin juttelemassa nuorehkon naisen kanssa, joka oli juuri viiden Suomen-vuoden jälkeen palannut Venäjän ulkoministeriön Eurooppa II -osastolle, puhui suomea. Hän muisteli haikeana Helsingin syksyä, joka meren takia on yleensä pitkä ja lempeämpi kuin Moskovassa.
Vanha ystäväni Olli tuli joulukuun alussa puolen vuoden työkeikalle suurlähetystöön. Houkuttelin Ollin seurakseni erään nuoren miehen puheille - hän osoittautui irlantilaiseksi kansalaisjärjestöihmiseksi, josta todennäköisesti on Ollille hyötyä työn alla olevassa projektissa.
Ollilla on virkamiehen homman lisäksi sivupersoona eli hän kääntää venäläistä kirjallisuutta suomeksi. Yhtäkkiä huomasin Viktor Jerofejevin seisoskelevan ihan lähellä ja suorastaan vedin Ollin häntä jututtamaan. En kylläkään tässä vaiheessa muistanut, että Olli on kääntänyt nuoruudessaan yhden Jerofejevin kirjan (Moskovan kaunotar). Olin viime keväänä nähnyt Suomen televisiossa kiinnostavan dokumentin Jerofejevista ja ajattelin, että nyt kun on mahdollisuus tavata, niin ei päästetä ohi.
Kättelin Jerofejevin, mutta siihen se jäi. Herrat nimittäin löysivät toisensa ja uppoutuivat keskustelemaan. Olli oli kuulemma kerran ollut samassa tilaisuudessa Jerofejevin kanssa, mutta silloin nuorena miehenä ei ollut hirvinnyt mennä juttelemaan. Jerofejev muistikin, että ei ollut juuri sen kirjan suomentajaa tavannut, ja kutsui Ollin kylään kotiinsa. Minä olin tässä vaiheessa jo hävinnyt takavasemmalle.
Tapasin vielä illan kuluessa 24 vuotta naimisissa olleen kongolais-kiinalaisen pariskunnan. He olivat tutustuneet kun kongolaismies oli opiskelemassa Pekingissä. Ainoa tytär opiskelee Los Angelesissa. Rouva otti innokkaasti kuvia puhelimellaan ja lupasi lähettää minullekin, niin että meitsie on tulossa. Mies on työssä Kongon suurlähetystössä.
Jututin myös Ukrainan suurlähetystön nuorta miestä, joka taivasteli että ei kaksi vuotta sitten Moskovaan tullessaan osannut aavistaakaan minkälaiseksi tilanne kehittyy. Suomella ja Ukrainalla on kuulemma sama ongelma eli yhteinen iso naapuri. Yhtäkkiä hänen puhelimensa soi ja hänen täytyi häipyä - uutisista huomasin että suhteissa oli tapahtunut taas ikään kuin nytkähdys eteenpäin, mutta pirukos näistä tietää.
Kävin jututtamassa pariskuntaa, jonka mies on sotatieteellisen julkaisun päätoimittaja. Rouva oli erittäin herttaisen tuntuinen, tulisimme hyvin toimeen enemmänkin, mutta mies katsoi koko ajan minua pitkin nenänvarttaan ja totesi sitten että heidän taitaa olla aika lähteä.
Lopuksi keskustelin vielä harmaatukkaisen, hyvin vanhan ja hyvin herttaisen miehen kanssa, joka osoittautui moneen kertaan palkituksi ja Kalevalaakin kuvittaneeksi Mjud Metsheviksi. Hänen vaimonsa Olga Hlopina muisteli tavanneensa minut jossakin ja minustakin he tuntuivat tutunoloisilta, mutta en mitenkään muista missä - joskus 25 vuotta sitten ehkä? Joka tapauksessa sain kutsun johonkin taiteilijatalon tapahtumaan 23.12., ja saattaapa olla että menenkin, ainakin jos Tatu suostuu tulemaan mukaan.
Tämä oli paljon mielenkiintoisempi tapa seisoskella kaksi tuntia vastaanotolla, ja tällä tiellä aion jatkaa seuraavinakin vuosina! Tosin edustustoille on annettu ukaasi jättää itsenäisyyspäiväjuhla taloudellisista syistä pitämättä. Moskovasta yritetään saada erityislupa juhlaan, sillä sen pitämättä jättäminen voitaisiin tulkita väärin. Täällä on ollut kesäisin hyvin suosittu puutarhajuhla, josta olisi helpompi luopua.
Nytkin olin kutsunut pohjoismaisia kollegoja, joista en ketään tuntenut näöltä, kahden kanssa olin vaihtanut sähköposteja ja yhden kanssa puhunut puhelimessa. Tällä kertaa etsimme Ruotsin Berntin kanssa toisemme ja olikin kiva tavata nenäkkäin, yritän sinnikkäästi puhua ruotsia. Mutta mitä sitten? Tuntui tyhmältä seisoskella ja jutella omien työkavereiden kanssa. Päätin muuttaa taktiikkaa ja mennä juttelemaan jokaisen yksikseen lasi kädessä seisoskelevan kanssa tai keskenään seurustelevien pariskuntien. Se olikin hyvä päätös, illasta tuli paljon mielenkiintoisempi.
Ensimmäisenä iskin romanialaiseksi konsuliksi osoittautuneeseen mieheen, joka ilahtui kovasti siitä että tulin juttelemaan. Seuraavaksi kävin juttelemassa nuorehkon naisen kanssa, joka oli juuri viiden Suomen-vuoden jälkeen palannut Venäjän ulkoministeriön Eurooppa II -osastolle, puhui suomea. Hän muisteli haikeana Helsingin syksyä, joka meren takia on yleensä pitkä ja lempeämpi kuin Moskovassa.
Vanha ystäväni Olli tuli joulukuun alussa puolen vuoden työkeikalle suurlähetystöön. Houkuttelin Ollin seurakseni erään nuoren miehen puheille - hän osoittautui irlantilaiseksi kansalaisjärjestöihmiseksi, josta todennäköisesti on Ollille hyötyä työn alla olevassa projektissa.
Ollilla on virkamiehen homman lisäksi sivupersoona eli hän kääntää venäläistä kirjallisuutta suomeksi. Yhtäkkiä huomasin Viktor Jerofejevin seisoskelevan ihan lähellä ja suorastaan vedin Ollin häntä jututtamaan. En kylläkään tässä vaiheessa muistanut, että Olli on kääntänyt nuoruudessaan yhden Jerofejevin kirjan (Moskovan kaunotar). Olin viime keväänä nähnyt Suomen televisiossa kiinnostavan dokumentin Jerofejevista ja ajattelin, että nyt kun on mahdollisuus tavata, niin ei päästetä ohi.
Kättelin Jerofejevin, mutta siihen se jäi. Herrat nimittäin löysivät toisensa ja uppoutuivat keskustelemaan. Olli oli kuulemma kerran ollut samassa tilaisuudessa Jerofejevin kanssa, mutta silloin nuorena miehenä ei ollut hirvinnyt mennä juttelemaan. Jerofejev muistikin, että ei ollut juuri sen kirjan suomentajaa tavannut, ja kutsui Ollin kylään kotiinsa. Minä olin tässä vaiheessa jo hävinnyt takavasemmalle.
Tapasin vielä illan kuluessa 24 vuotta naimisissa olleen kongolais-kiinalaisen pariskunnan. He olivat tutustuneet kun kongolaismies oli opiskelemassa Pekingissä. Ainoa tytär opiskelee Los Angelesissa. Rouva otti innokkaasti kuvia puhelimellaan ja lupasi lähettää minullekin, niin että meitsie on tulossa. Mies on työssä Kongon suurlähetystössä.
Jututin myös Ukrainan suurlähetystön nuorta miestä, joka taivasteli että ei kaksi vuotta sitten Moskovaan tullessaan osannut aavistaakaan minkälaiseksi tilanne kehittyy. Suomella ja Ukrainalla on kuulemma sama ongelma eli yhteinen iso naapuri. Yhtäkkiä hänen puhelimensa soi ja hänen täytyi häipyä - uutisista huomasin että suhteissa oli tapahtunut taas ikään kuin nytkähdys eteenpäin, mutta pirukos näistä tietää.
Kävin jututtamassa pariskuntaa, jonka mies on sotatieteellisen julkaisun päätoimittaja. Rouva oli erittäin herttaisen tuntuinen, tulisimme hyvin toimeen enemmänkin, mutta mies katsoi koko ajan minua pitkin nenänvarttaan ja totesi sitten että heidän taitaa olla aika lähteä.
Lopuksi keskustelin vielä harmaatukkaisen, hyvin vanhan ja hyvin herttaisen miehen kanssa, joka osoittautui moneen kertaan palkituksi ja Kalevalaakin kuvittaneeksi Mjud Metsheviksi. Hänen vaimonsa Olga Hlopina muisteli tavanneensa minut jossakin ja minustakin he tuntuivat tutunoloisilta, mutta en mitenkään muista missä - joskus 25 vuotta sitten ehkä? Joka tapauksessa sain kutsun johonkin taiteilijatalon tapahtumaan 23.12., ja saattaapa olla että menenkin, ainakin jos Tatu suostuu tulemaan mukaan.
Tämä oli paljon mielenkiintoisempi tapa seisoskella kaksi tuntia vastaanotolla, ja tällä tiellä aion jatkaa seuraavinakin vuosina! Tosin edustustoille on annettu ukaasi jättää itsenäisyyspäiväjuhla taloudellisista syistä pitämättä. Moskovasta yritetään saada erityislupa juhlaan, sillä sen pitämättä jättäminen voitaisiin tulkita väärin. Täällä on ollut kesäisin hyvin suosittu puutarhajuhla, josta olisi helpompi luopua.
sunnuntai 7. joulukuuta 2014
Toinen lumi, ensimmäinen loska
Viime yönä satoi lunta, joka ei sulanut heti pois. Jo eilen illalla huomasi, että jotakin on yön aikana luvattu tapahtuvan: katujen kunnossapitolaitos kylvi joka paikkaan suolan ja ties minkä sekoitusta. Sen seurauksena kadut olivat aamulla märkiä, ei lunta eikä jäätä. Päivän mittaan märkyys, lumi ja se jokin ihmeaine saivat aikaan ruskean möhjän, joka kulkeutuu kengissä sisään neljänteen kerrokseen asti.
Minulla oli ostettavaa rautakaupasta, kempparista ja vaateliikkeestä. Kun oli aikaa, päätin lähteä Kultaiseen Babyloniin kaupungin toiselle laidalle trolleybussilla. Pysäkki on parin sadan metrin päässä ja reitti kulkee läpi koko kauniin keskustan. Viikonloppuisin trollikka menee vain kaksi kertaa tunnissa, mutta tiesin jo sen verran, että en joutunut pitkään odottamaan. Trollikkaa käyttävät pääsääntöisesti vanhat ihmiset ja lastenvaunujen kanssa liikkuvat. Nytkin oli pysäkillä minun lisäkseni kolme muuta tätiä. Metroasemilla on aina pitkiä portaita kuljettavaksi, se on nopea mutta ei huonojalkaisten liikuntaväline. Eikä sieltä näe mitään, yhtäkkiä vain pullahtaa ulos toisella puolella kaupunkia.
Matka kesti tunnin, ja ikkunat olivat siitä ruskeasta möhjästä likaiset, mutta näki niistä nyt vielä aika hyvin, katujen nimet mukaan lukien. Loppuvaiheessa yhdellä pysäkillä pelmahti sisään paljon eri-ikäisiä ihmisiä - jokin metroasema varmaan lähellä eikä siihen suuntaan muuta julkista välinettä. Moskovassa nuoret antavat pyytämättä paikan vanhemmille, minunkin vieressäni oleva tyttö pomppasi heti ylös kun huomasi vanhemman miehen tulevan käytävää pitkin. Itsekin saan usein istumapaikan metrossa, ja otan sen kiitoksin vastaan.
Etsin rautakaupasta tarroja joilla saa adsl-yhteyden johdot siististi seinään kiinni, mutta en onnistunut löytämään. Sen sijaan ostin irtoteräleikkurin (2,95 euroa) ja kaksi pakkausta P-ikkunantiivistettä (olisikohan ollut noin 13 euroa). Marks & Spenceriltä ostin hieman fiinimmän jakun (60 euroa), kun työn puolesta on tiedossa erilaisia kutsuja kokouksiin ja joulujuhliin.
Tulin takaisin kotiin samalla trollikalla, mutta nyt sivuikkunoista ei nähnyt enää mitään. Kuskin ikkuna sentään oli puhdas.
Moskovassa on tähän aikaan vuodesta alennusmyyntejä, kun alkaa uuden vuoden lahjasesonki. Mutta joka paikassa puhutaan, että hinnat nousevat ensi vuonna. Aiemmin hankitut ulkomaiset tavarat myydään pois nykyisillä ruplahinnoilla, mutta uustuonti on kalliimpaa eikä kukaan tiedä kuinka paljon kalliimpaa - rupla kelluu. Kun elokuussa tulin tänne, 1000 ruplaa oli noin 220 euroa - nyt se on 150 euroa. Ei ihme että venäläinen henkilökuntamme alkaa olla huolissaan ruplapalkkojensa arvon alenemisesta. Ihan mutu-tuntumallakin huomaa, että ruokakaupasta tehdyt normiostokset tulevat nyt kalliimmaksi kuin vielä syyskuussa.
Uusrikkaat harrastavat täälläkin penthouse-asuntoja. Keskustassa melkein joka talossa on jonkinlainen viritys katolla. Työkaverini ikkunasta näkyy naapurin kattoparvekkeen japanilainen puutarha. Näin trollikkaa odotellessa toisessakin talossa vastaavan puita kasvavan kattopuutarhan.
Kuvasta näkyy toinenkin kumma juttu eli nuo kaapelit jotka menevät kerrostalosta toiseen - niitä on joka paikassa enkä tiedä mitä ne ovat - puhelinkaapeleita? Yritän muistaa kysyä sähkömieheltämme Jarnolta.
Minulla oli ostettavaa rautakaupasta, kempparista ja vaateliikkeestä. Kun oli aikaa, päätin lähteä Kultaiseen Babyloniin kaupungin toiselle laidalle trolleybussilla. Pysäkki on parin sadan metrin päässä ja reitti kulkee läpi koko kauniin keskustan. Viikonloppuisin trollikka menee vain kaksi kertaa tunnissa, mutta tiesin jo sen verran, että en joutunut pitkään odottamaan. Trollikkaa käyttävät pääsääntöisesti vanhat ihmiset ja lastenvaunujen kanssa liikkuvat. Nytkin oli pysäkillä minun lisäkseni kolme muuta tätiä. Metroasemilla on aina pitkiä portaita kuljettavaksi, se on nopea mutta ei huonojalkaisten liikuntaväline. Eikä sieltä näe mitään, yhtäkkiä vain pullahtaa ulos toisella puolella kaupunkia.
Matka kesti tunnin, ja ikkunat olivat siitä ruskeasta möhjästä likaiset, mutta näki niistä nyt vielä aika hyvin, katujen nimet mukaan lukien. Loppuvaiheessa yhdellä pysäkillä pelmahti sisään paljon eri-ikäisiä ihmisiä - jokin metroasema varmaan lähellä eikä siihen suuntaan muuta julkista välinettä. Moskovassa nuoret antavat pyytämättä paikan vanhemmille, minunkin vieressäni oleva tyttö pomppasi heti ylös kun huomasi vanhemman miehen tulevan käytävää pitkin. Itsekin saan usein istumapaikan metrossa, ja otan sen kiitoksin vastaan.
Etsin rautakaupasta tarroja joilla saa adsl-yhteyden johdot siististi seinään kiinni, mutta en onnistunut löytämään. Sen sijaan ostin irtoteräleikkurin (2,95 euroa) ja kaksi pakkausta P-ikkunantiivistettä (olisikohan ollut noin 13 euroa). Marks & Spenceriltä ostin hieman fiinimmän jakun (60 euroa), kun työn puolesta on tiedossa erilaisia kutsuja kokouksiin ja joulujuhliin.
Tulin takaisin kotiin samalla trollikalla, mutta nyt sivuikkunoista ei nähnyt enää mitään. Kuskin ikkuna sentään oli puhdas.
Moskovassa on tähän aikaan vuodesta alennusmyyntejä, kun alkaa uuden vuoden lahjasesonki. Mutta joka paikassa puhutaan, että hinnat nousevat ensi vuonna. Aiemmin hankitut ulkomaiset tavarat myydään pois nykyisillä ruplahinnoilla, mutta uustuonti on kalliimpaa eikä kukaan tiedä kuinka paljon kalliimpaa - rupla kelluu. Kun elokuussa tulin tänne, 1000 ruplaa oli noin 220 euroa - nyt se on 150 euroa. Ei ihme että venäläinen henkilökuntamme alkaa olla huolissaan ruplapalkkojensa arvon alenemisesta. Ihan mutu-tuntumallakin huomaa, että ruokakaupasta tehdyt normiostokset tulevat nyt kalliimmaksi kuin vielä syyskuussa.
Uusrikkaat harrastavat täälläkin penthouse-asuntoja. Keskustassa melkein joka talossa on jonkinlainen viritys katolla. Työkaverini ikkunasta näkyy naapurin kattoparvekkeen japanilainen puutarha. Näin trollikkaa odotellessa toisessakin talossa vastaavan puita kasvavan kattopuutarhan.
Kuvasta näkyy toinenkin kumma juttu eli nuo kaapelit jotka menevät kerrostalosta toiseen - niitä on joka paikassa enkä tiedä mitä ne ovat - puhelinkaapeleita? Yritän muistaa kysyä sähkömieheltämme Jarnolta.
lauantai 6. joulukuuta 2014
Venäjän villi 1990-luku
Venäjän-opettajani Natalia muisteli Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisiä villejä vuosia 1991 - 1994. Maalla ei ollut kunnon johtoa, nopeimmat ja vahvimmat rynnivät ja ottivat minkä saivat. Kaupoissa ei ollut mitään, palkkoja ei maksettu kuukausikausiin. Yhtenä syynä palkkojen maksamattomuuteen on esitetty, että johtoporras otti palkkarahat omaan käyttöönsä ja osti niillä minkä irti sai. Tuohon aikaan valtion asuntoja yksityistettiin, ja esimerkiksi mummoja peloteltiin myymään asuntonsa pilkkahinnalla. Kaduilla ammuttiin, rikollisjoukkueet taistelivat keskenään, pelotti kuulemma astua ulos kadulle kun ei koskaan tiennyt mitä siellä tapahtuu.
Natalia on itse tavallisesta moskovalaisperheestä, ei ole suhteita valtaapitäviin eikä minnekään muuallekaan, mistä olisi ollut hyötyä. En muista onko ollut koskaan puhetta vanhempien ammatista, mutta uskoisin heidän olevan ns. sivistyneistöä. Kun edellisen kerran olin Moskovassa, Natasha asui mummonsa kanssa kommunalkassa, kävin siellä kerran kylässä.
Natashan vanhemmat olivat säästäneet palkastaan eläkepäiviä varten valtion omistamaan Sberpankkiin. Eivät olleet rahat sielläkään turvassa, sillä devalvaation ja rahanleikkauksen jälkeen heille ei jäänyt säästöistä juuri mitään jäljelle. Natalia itse oli töissä jossakin firmassa, joka maksoi palkan dollareissa, palkat maksettiin tiettyyn pankkiin avatulle tilille. Uskoisin, että kyseessä oli jokin kielenopetukseen erikoistunut yritys, koska Natalia on aina ollut opettaja. Hänelle jäi firmaan palkkasaatavia kahdeksan vuoden ajaksi, mutta sai ne lopulta, tosin ruplina ja huonoon kurssiin.
Olemme usein ihmetelleet, miten venäläiset selvisivät sen ajan kun kaupoissa ei ollut ruokaa eikä palkkojen maksuun voinut luottaa. Natalia kertoi, että vaikka palkkaa ei tullut, töissä kannatti käydä - mitä muuta olisi voinut tehdä, ja aina oli kuitenkin toive siitä että jossakin vaiheessa palkat maksetaan tai ainakin aletaan maksaa. Hänellä itsellään oli ystävä- ja sukulaispiiri, josta jokainen aina osti ruokaa kun eteen tuli ja sitten illalla soiteltiin rinki läpi ja kyseltiin kuka oli löytänyt mitä ja mitä kukakin tarvitsee.
Peruselintarvikkeet olivat kortilla. Kuukausiannokseen kuului kaksi pulloa vodkaa per henkilö. Natashan perhe vanhemmat ja mummo mukaan lukien sai siis luvan ostaa kuukaudessa 8 pulloa vodkaa. Pullokupongit vaihdettiin toisiin, hyödyllisempiin.
Kaupoissa ei tosiaan ollut mitään. Itse muistan 1990-luvun alusta ajan, kun ruokakaupoissa oli hyllykaupalla ruskeaa saippuaa ja etikkaa, mutta ei välttämättä kananmunia. Sittemmin oli kuulemma vain metrikaupalla tyhjiä hyllyjä. Natashalla oli ollut pitkään suomalaisia oppilaita ja sitä kautta tarjoutui jossakin vaiheessa tilaisuus käydä Helsingissä. Itäkeskuksen grilliosastolla hän oli pyörtynyt lihan hajusta ja yleisestä järkytyksestä - tosin lyhyeksi ajaksi vain, ihmiset olivat tulleet avuksi ja luulleet että hän on nälissään (Natasha on aina ollut erityisen laiha).
Sitten vähitellen 1994 kauppoihin alkoi ilmestyä tavaraa, palkat maksettiin ja elämä asettui uomiinsa. Itse menin vuonna 1994 Pietariin töihin. Silloin oli jo olemassa hyvin varustettuja kauppoja, mutta rikollisjengeistä puhuttiin. Kaduilla liikkui nahkatakkisia kaljuja miehiä, ajoivat hienoilla autoilla, välillä kuuli juttuja ammuskeluista. Konsulimme sai naarmuja päähänsä ja kotona vielä löysi otsanahan alta luodin, kun joutui Europeiskaja-hotellin kahvilassa keskelle ammuskelua. Mutta niihin aikoihin ajat siis alkoivat parantua.
Hurja 1990-luku saattaa olla rikkana rokassa vaikuttamassa siihen, että venäläiset arvostavat Putinia ja vahvaa johtajaa, joka pistää rosvot kuriin vaikka rapatessa roiskuisikin. Toisaalta kaikissa lukemissani Venäjä-oppaissa korostetaan sitä, miten johtoasemassa olevien täytyy näyttää valtansa ja varakkuutensa, muuten ei ole uskottava. Huoh.. juuri nyt ajattelin miten meidän autonkuljettajat pitäisi saada kuriin ja herrannuhteeseen, alkavat hyppiä kaikkien muiden paitsi suurlähettilään nenille.
Moskova alkaa valmistautua uuteen vuoteen, täällä on aivan upeita valoja, joulukuusia ja koristeita. Kotikadullani olevassa koulussa on puun ympärille kiedottu valo, joka välkkyy välillä kuin teknodiskossa. Yritin ottaa siitä videokuvaa, mutta on tekniikassa vielä hiomista.
Natalia on itse tavallisesta moskovalaisperheestä, ei ole suhteita valtaapitäviin eikä minnekään muuallekaan, mistä olisi ollut hyötyä. En muista onko ollut koskaan puhetta vanhempien ammatista, mutta uskoisin heidän olevan ns. sivistyneistöä. Kun edellisen kerran olin Moskovassa, Natasha asui mummonsa kanssa kommunalkassa, kävin siellä kerran kylässä.
Natashan vanhemmat olivat säästäneet palkastaan eläkepäiviä varten valtion omistamaan Sberpankkiin. Eivät olleet rahat sielläkään turvassa, sillä devalvaation ja rahanleikkauksen jälkeen heille ei jäänyt säästöistä juuri mitään jäljelle. Natalia itse oli töissä jossakin firmassa, joka maksoi palkan dollareissa, palkat maksettiin tiettyyn pankkiin avatulle tilille. Uskoisin, että kyseessä oli jokin kielenopetukseen erikoistunut yritys, koska Natalia on aina ollut opettaja. Hänelle jäi firmaan palkkasaatavia kahdeksan vuoden ajaksi, mutta sai ne lopulta, tosin ruplina ja huonoon kurssiin.
Olemme usein ihmetelleet, miten venäläiset selvisivät sen ajan kun kaupoissa ei ollut ruokaa eikä palkkojen maksuun voinut luottaa. Natalia kertoi, että vaikka palkkaa ei tullut, töissä kannatti käydä - mitä muuta olisi voinut tehdä, ja aina oli kuitenkin toive siitä että jossakin vaiheessa palkat maksetaan tai ainakin aletaan maksaa. Hänellä itsellään oli ystävä- ja sukulaispiiri, josta jokainen aina osti ruokaa kun eteen tuli ja sitten illalla soiteltiin rinki läpi ja kyseltiin kuka oli löytänyt mitä ja mitä kukakin tarvitsee.
Peruselintarvikkeet olivat kortilla. Kuukausiannokseen kuului kaksi pulloa vodkaa per henkilö. Natashan perhe vanhemmat ja mummo mukaan lukien sai siis luvan ostaa kuukaudessa 8 pulloa vodkaa. Pullokupongit vaihdettiin toisiin, hyödyllisempiin.
Kaupoissa ei tosiaan ollut mitään. Itse muistan 1990-luvun alusta ajan, kun ruokakaupoissa oli hyllykaupalla ruskeaa saippuaa ja etikkaa, mutta ei välttämättä kananmunia. Sittemmin oli kuulemma vain metrikaupalla tyhjiä hyllyjä. Natashalla oli ollut pitkään suomalaisia oppilaita ja sitä kautta tarjoutui jossakin vaiheessa tilaisuus käydä Helsingissä. Itäkeskuksen grilliosastolla hän oli pyörtynyt lihan hajusta ja yleisestä järkytyksestä - tosin lyhyeksi ajaksi vain, ihmiset olivat tulleet avuksi ja luulleet että hän on nälissään (Natasha on aina ollut erityisen laiha).
Sitten vähitellen 1994 kauppoihin alkoi ilmestyä tavaraa, palkat maksettiin ja elämä asettui uomiinsa. Itse menin vuonna 1994 Pietariin töihin. Silloin oli jo olemassa hyvin varustettuja kauppoja, mutta rikollisjengeistä puhuttiin. Kaduilla liikkui nahkatakkisia kaljuja miehiä, ajoivat hienoilla autoilla, välillä kuuli juttuja ammuskeluista. Konsulimme sai naarmuja päähänsä ja kotona vielä löysi otsanahan alta luodin, kun joutui Europeiskaja-hotellin kahvilassa keskelle ammuskelua. Mutta niihin aikoihin ajat siis alkoivat parantua.
Hurja 1990-luku saattaa olla rikkana rokassa vaikuttamassa siihen, että venäläiset arvostavat Putinia ja vahvaa johtajaa, joka pistää rosvot kuriin vaikka rapatessa roiskuisikin. Toisaalta kaikissa lukemissani Venäjä-oppaissa korostetaan sitä, miten johtoasemassa olevien täytyy näyttää valtansa ja varakkuutensa, muuten ei ole uskottava. Huoh.. juuri nyt ajattelin miten meidän autonkuljettajat pitäisi saada kuriin ja herrannuhteeseen, alkavat hyppiä kaikkien muiden paitsi suurlähettilään nenille.
Moskova alkaa valmistautua uuteen vuoteen, täällä on aivan upeita valoja, joulukuusia ja koristeita. Kotikadullani olevassa koulussa on puun ympärille kiedottu valo, joka välkkyy välillä kuin teknodiskossa. Yritin ottaa siitä videokuvaa, mutta on tekniikassa vielä hiomista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)