Huonot ja hyvät uutiset

Olen viimeksi kirjoittanut helmikuussa, ja nyt on jo maaliskuun puoliväli. Mitä ihmettä olen tehnyt tässä välillä? Käynyt töissä ja tullut takaisin kotiin nukkumaan - tälle täytyy tehdä jotakin!

Viime viikonlopun olin kotona molemmat kaksi päivää, en pistänyt nenääni ulos muuten kuin ikkunasta. Lauantaina vaihdoin uusia multia kukkiin ja muutenkin kohentelin paikkoja hissukseen, ja katsoin Netflixistä elokuvia. Sunnuntaina kaivoin esille ompeluksia: lyhensin kolmet pitkät housut, kavensin kolme hametta ja ompelin renksuja pyyheliinoihin. Piti lyhentää yksi verhokin, mutta sitä en enää jaksanut. Sen sijaan silitin ison pyykin. Ja kun piti lähteä kauppaan, ulkona pyrytti lunta ihan kunnon tuiskuna - en lähtenyt.

Venäjän opettajani Natasha totesi, että kunnon lumipyry tai sade puhdistaa Moskovan ilmaa kaikista pienhiukkasista - ja tottahan se on, maanantaina ilma tuntui erityisen hyvältä hengittää.

Maaliskuun alkupuolella kävimme Eijan kanssa Koljan kutsumana Darwin-museoon rakennetussa Lidan lastenkirjakuvitusten näyttelyssä. Itse museo oli mielenkiintoisen näköinen, uusi rakennus.

Lidan näyttely oli tehty huolella, siellä oli kuvituksia eri kirjoista (osa tuttuja) ja Lidan elämänkerta kuvina, lisäksi sivuhuoneessa evankeliumien motiiveihin tehtyjä paperimassaveistoksia ja ikonin tapaan maalattuja puulaattoja.

Kolja kirjoittamassa omistuskirjoituksia

Näyttelyn avajaisissa oli myös täkäläiseen tapaan ohjelmaa: Lidan uudempia paperimassatöitä esittelevä video ja paikallisen musiikinopettajan pienien oppilaiden pianoesityksiä. Lapset olivat hellyttäviä ja esitykset hienoja, mutta vähän outoa oli että esitysten aikana pyöri juuri noita enimmäkseen ahdistavan ja tuskaisen oloisia paperimassaveistoksia esittelevä video.

Oli tarkoitus tavata Kolja vielä ennen hänen lähtöään Saksaan, mutta millään ei energia riittänyt. Olen tehnyt liian pitkiä päiviä, ja itse siihen syyllinen. Pidemmän päälle sellainen vie voimat.

Sain ensimmäiset TTB-tulokseni yksikön päällikkönä, eivätkä hyvältä näyttäneet, parantamista on tiedottamisessa erikseen ja vähän kaikessa yleensä. Hyvää oli se, että minua pidettiin tasapuolisena - siitä on hyvä ponnistaa eteenpäin - Moskova ei usko kyyneliin! On kyllä niin, että minulla on kaikista yksiköistä se hajanaisin, on suomalaisia ja venäläisiä, ja kahdella porukalla venäläisistä on erikseen lähiesimies, eli olen jättänyt heidät liian vähälle huomiolle, ja näin se sitten kostautuu. Oma lähiesimieheni minua jo heti alkuun  muistutti siitä, että heitä ei saa unohtaa, mutta energia ei tuntunut riittävän kaikkeen. Nyt kun olen käynyt kaikkien kanssa tavoite- ja palautekeskustelut minulla on paremmat eväät jatkaa yhteistyötä.

Sain Finpron muuton yhteydessä uuden kukan työhuoneeseen

Keskusteluissa venäläisen henkilökunnan kanssa huomasin taas, että venäjän kielen hyväksi on pakko tehdä jotakin. Päätin katsoa joka ilta TV:stä kulttuurikanavalta lyhyen keskusteluohjelman Pravila Zhizn, Elämän säännöt - harmitonta keskustelua erilaisista aiheista.

Olen pakottamalla yrittänyt katsoa ykköskanavan uutiset, mutta en millään kestä - se on lähes täysin vihapuhetta amerikkalaisia ja eurooppalaisia ja eritoten Kiovan hallitusta kohtaan. Ihmiset alkavat tosissaan uskoa, että amerikkalaiset ja eurooppalaiset haluavat sotaa Venäjää vastaan. Tai mistä minä tiedän, ehkä haluavatkin? Vaikea uskoa kuitenkaan, amerikkalaisilla ei varmasti ole aavistustakaan siitä että haluavat sotaa. Obamaa haukutaan, eikä kukaan tunnu älyävän että sitten vasta asiat huonosti ovat, jos valtaan tulee republikaanipresidentti.

Maaliskuun alusta olivat Suomesta käymässä Marja-Leena ja Tarja, jotka opastivat meitä UM:n uuden sisäisen verkkosivun ja ryhmätyötilan käyttöön. Meidän oma ryhmätyötila on vielä vaiheessa, mutta olen sitä jonkun verran jo täyttänyt erilaisilla ohjeilla ja malleilla. Marja-Leenan kanssa kävimme kävelyllä kaupungin keskustassa, tässä hänen kuvansa Vanhalta Arbatilta, Moskovan vanhimmalta kävelykadulta.

Suurlähetystössä oli taas yksi konsertti, Musica vivasta pianisti Marina Butir ja suomalainen basso Timo Riihonen, ohjelmassa Sibeliuksen ja Merikannon lauluja. Aivan mahtava nuori laulaja, basso täytti koko salin ja myös venäläiset tuntuivat nauttivan, vaikka eivät sanoja ymmärtäneetkään. Olen alkanut kotonakin kuunnella enemmän musiikkia, kiitos näiden konserttien.