Ketä äänestäisin jos asuisin Venäjällä?

Minun piti olla 8.12. alkaen ensin viikko lomalla Moskovassa. Töitä oli paljon, joten vähensin lomapäivät kolmeen. Kuitenkin 8.12. illalla tuli kurkku kipeäksi. Seuraavana päivänä olinkin jo flunssaisen oloinen, ja loput päivät viikosta olin flunssassa kotona. En ollut niin kuumeinen kuin edellisen flunssan aikana, mutta pää oli ihan turvoksissa eikä ajatus liikkunut. Tämä oli varmaan toinen niistä kolmesta Moskovassa liikkeellä olevasta viruksesta, ensimmäisen sairastinkin jo. Töissä yksi ja toinen on ollut sairaana, osa pitkäänkin kun ei ole malttanut sairastaa kotona.

Minun piti lomaviikon aikana tehdä yhtä ja toista pientä juttua kotona, ommella verhoja, maalata pöytä, käydä kaupoissa, valmistautua jouluun. En sitten tehnyt niitä - tai pöydän maalasin, sillä aloitin sen ennen sairastumista ja lopetin sunnuntaina ennen töihin menoa. Sen sijaan katsoin dvd:ltä Tremen kaikki neljä jaksoa. Se on jännä tunne kun uppoutuu päiväkausiksi ihan toisiin maailmoihin.

Sairausviikolla menetin töiden pikkujoulun, jota oli mukana järjestämässä. Oli kuulemma ihan mukava juhla. Ohjelmassa oli moderni versio tiernapojista, aivan mahtavia laulajia omasta porukasta. Juhla tehtiin Havaiji-twistillä eli oli Honolulu-baaria, hulatanssia ja Havaiji-koristeita. Sitten meillä oli sairausviikolla vielä hallintoyksikön joulukahvit, niitäkin olin suunnittelemassa. Kolmanneksi sairausviikolleni sattui suurlähettilään sisäkön Mirjan läksiäiset, 6 vuotta Moskovassa päättyy jouluna.

Annamme yhteistyökumppaneillemme ja venäläiselle henkilökunnalle uuden vuoden lahjat, niitä olen tilannut ja paketoinut, sopinut kuskien kanssa viennistä. Hallintotiimin Anna on ollut suurena apuna kaikessa. Lahjat ovat proosallisesti alkoholia ja suklaata. Anna on ollut töissä kustantamossa ja katsoo näitä lahjoja vähän nenänvarttaan pitkin, pitää parempana kirjoja. No, enpä tiedä - syötävät ja juotavat ovat nykyajan tavarapaljoudessa hyviä lahjoja. Naisille ei kuulemma voi antaa muuta kuin likööriä. Tilasin naisillekin limevodkaa, paitsi joillekin tullin ja poliisin naisille + tietysti Annalle itselleen likööriä. Kun en itse ole oikein pulloasiantuntija, tilasin vahingossa ihan valtavia pulloja, paljon viinaa!

Koska omalle henkilökunnalle annettavia lahjoja ei voi pistää edustuskuluihin, olen kerännyt rahaa suomalaiselta henkilökunnalta. Jos kaikki maksavat, tulee älytön keko kahden euron kolikoita.

Asuntooni asennettiin tänään vesimittarit. Ensi vuoden alusta on asunnoissa mahdollista maksaa vesimaksu todellisen kulutuksen mukaan tai sitten jaettu osa koko talon kulutuksesta. Vuokraemäntäni Ljudmila halusi asennuttaa mittarit, mikä minustakin on ihan järkevää ja pitäisi Suomessakin olla kaikissa asuntoyhtiöissä.

Mittareita tuli asentamaan Aleksei, noin kolmikymppinen nuori mies. Aleksei osoittautui todelliseksi mestariksi. Hänellä oli kaikki työkalut hyvässä järjestyksessä koko ajan, hän mumisi itsekseen työskennellessään, teki töitä ahkerasti mutta hosumatta, ja lopputulos on tosi siisti.

Kun Aleksi touhusi  mittareiden kanssa, minä silitin, ompelin kahdet verhot, lyhensin yksien housujen lahkeet ja kavensin yhden hameen. Ljudmila käväisi katsomassa miten työt etenevät - siinä on sitten mukavan oloinen nainen. Ljudmilan Irlannissa opiskeleva tytär kävi myös vilkaisemassa asuntoa, hän on täällä kuulemma asunut viisi vuotta lapsena. Molemmat vaikuttivat tyytyväisiltä näkemäänsä, huoh!

Ljudmila lupasi tuoda minulle töihin uuden vuoden lahjaksi passin museoihin Moskovassa eli sillä pääsee  kaksi henkilöä jonojen ohi joulukuun loppuun asti mm. Tretjakovin galleriaan. Lisäksi hän antaa konserttiliput Tshaikovski-saliin tai jonnekin muualle klassisen musiikin konserttiin. Ljudmila tietää että Tatu on tulossa  huomenna viikoksi - nyt Tatu saa kyllä luvan lähteä minun kanssani, halusi tai ei.

Minun täytyy siis keksiä jokin uuden vuoden lahja Ljudmilalle. Onneksi muistin, että minulla on hieno Muumi-sarjakuvakirja venäjäksi Tove Janssonin kuvituksin. Se ja uudenmallinen Koskenkorva saavat olla minun lahjani Ljudmilalle. Sergeille aion antaa pelkkää Koskenkorvaa.

Tatu tulee huomenna Moskovaan - tuntuu ihan mukavalta! Toivottavasti sään suhteen onnistaa eli on kuivaa ja lumetonta - muuten kahlaamme sohjossa. Moskova on päivä päivältä kauniimpi, koristevaloissa ei säästetä.

Ruplan kurssin nopea aleneminen on puhuttanut kaikkia, ja huolestuttaa. Kävin viime viikolla EU-hallintoihmisten kokouksessa ja siellä puhutti kovasti se, mitä voidaan tehdä venäläisen henkilökunnan hyväksi. Suomella, briteillä ja Tanskalla oli samansuuntainen suunnitelma eli ei hötkyillä eikä lähdetä muuttamaan ruplapalkkoja euromääräisiksi, vaan pyritään maltillisesti ja tilannetta seuraten korottamaan ruplapalkkoja enemmän kuin oli suunniteltu. Minusta tämä on järkevä lähtökohta: rupla on maan virallinen valuutta ja sillä toimitaan. Jos kurssi huononee, niin huono juttu. Jos se huononee radikaalisti, silloin nostetaan palkkoja kohtuullisesti mutta ei täysin inflaation verran. Ajattelen tämän niin, että eihän Suomessakaan lähdetä esittämään palkankorotusta sillä perusteella että euron kurssi dollariin nähden huononee.

Kielenopettajani Natasha on tosi huolissaan, pelkää että 1990-luvun ongelmat toistuvat. Hän ei kuitenkaan ole rynnännyt hamstraamaan mitään, on ainoastaan ostanut varastoon tarvitsemiaan lääkkeitä. Todennäköistä on, että tuontitavaroiden hinnat nousevat tuntuvasti ensi vuoden alusta. Osa on jo noussut, esimerkiksi Ikea on nostanut keittiöiden hintoja.

Natasha on avarakatseinen henkilö, joka osaa muitakin kieliä kuin venäjää. Hän kuitenkin kehui Putinia, ja minustakin aiheesta: Putinista aistii sen, että hän tietää mistä puhuu - ei puhu ympäripyöreitä, vaan osaa vastata ihmisten kysymyksiin oikeasti. Lisäksi Putin on pelannut korttinsa sillä tavalla, että Venäjällä ei ole ketään muuta varteenotettavaa johtajaa kuin hän itse. Kun maa on ongelmissa, on aika selvää että kansa äänestää Putinia - ketä muuta?

Jos asuisin täällä, äänestäisinkö Putinia vai olisinko keksinyt jonkun toisen ehdokkaan, vaikka olisikin jo ennalta selvää että tuskin saa tarpeeksi ääniä tullakseen valituksi? Harvoin on oma ehdokkaani Suomessakaan tullut valituksi.

Itsenäisyyspäiväjuhlat

Vastaanotot ovat minusta aina olleet epämiellyttäviä tapahtumia. En innostu vaatteista enkä kengistä tai hienoksi laittautumisesta, vaan se on aina jotenkin työlästä ja hankalaa. Sitten itse tilaisuudessa on ihan älyttömästi väkeä, kaikki joutuvat huutamaan kuullakseen mitä toinen sanoo. Yleensä en edes tunne juurikaan väkeä, niin hallinnossa kuin konsuliasioissa on vain vähän sellaisia jotka kutsutaan vastaanotoille ja niistäkin monia en ole koskaan tavannut kasvokkain.

Nytkin olin kutsunut pohjoismaisia kollegoja, joista en ketään tuntenut näöltä, kahden kanssa olin vaihtanut sähköposteja ja yhden kanssa puhunut puhelimessa. Tällä kertaa etsimme Ruotsin Berntin kanssa toisemme ja olikin kiva tavata nenäkkäin, yritän sinnikkäästi puhua ruotsia. Mutta mitä sitten? Tuntui tyhmältä  seisoskella ja jutella omien työkavereiden kanssa. Päätin muuttaa taktiikkaa ja mennä juttelemaan jokaisen yksikseen lasi kädessä seisoskelevan kanssa tai keskenään seurustelevien pariskuntien. Se olikin hyvä päätös, illasta tuli paljon mielenkiintoisempi.

Ensimmäisenä iskin romanialaiseksi konsuliksi osoittautuneeseen mieheen, joka ilahtui kovasti siitä että tulin juttelemaan. Seuraavaksi kävin juttelemassa nuorehkon naisen kanssa, joka oli juuri viiden Suomen-vuoden jälkeen palannut  Venäjän ulkoministeriön Eurooppa II -osastolle,  puhui suomea. Hän muisteli haikeana Helsingin syksyä, joka meren takia on yleensä pitkä ja lempeämpi kuin Moskovassa.

Vanha ystäväni Olli tuli joulukuun alussa puolen vuoden työkeikalle suurlähetystöön. Houkuttelin Ollin seurakseni erään nuoren miehen puheille - hän osoittautui irlantilaiseksi kansalaisjärjestöihmiseksi, josta todennäköisesti on Ollille hyötyä työn alla olevassa projektissa.

Ollilla on virkamiehen homman lisäksi sivupersoona eli hän kääntää venäläistä kirjallisuutta suomeksi. Yhtäkkiä huomasin Viktor Jerofejevin seisoskelevan ihan lähellä ja suorastaan vedin Ollin häntä jututtamaan. En kylläkään tässä vaiheessa muistanut, että Olli on kääntänyt nuoruudessaan yhden Jerofejevin kirjan (Moskovan kaunotar). Olin viime keväänä nähnyt Suomen televisiossa kiinnostavan dokumentin Jerofejevista ja ajattelin, että nyt kun on mahdollisuus tavata, niin ei päästetä ohi.

Kättelin Jerofejevin, mutta siihen se jäi. Herrat nimittäin löysivät toisensa ja uppoutuivat keskustelemaan. Olli oli kuulemma kerran ollut samassa tilaisuudessa Jerofejevin kanssa, mutta silloin nuorena miehenä ei ollut hirvinnyt mennä juttelemaan. Jerofejev muistikin, että ei ollut juuri sen kirjan suomentajaa tavannut, ja kutsui Ollin kylään kotiinsa. Minä olin tässä vaiheessa jo hävinnyt takavasemmalle.

Tapasin vielä illan kuluessa 24 vuotta naimisissa olleen kongolais-kiinalaisen pariskunnan. He olivat tutustuneet kun kongolaismies oli opiskelemassa Pekingissä. Ainoa tytär opiskelee Los Angelesissa. Rouva otti innokkaasti kuvia puhelimellaan ja lupasi lähettää minullekin, niin että meitsie on tulossa. Mies on työssä Kongon suurlähetystössä.

Jututin myös Ukrainan suurlähetystön nuorta miestä, joka taivasteli että ei kaksi vuotta sitten Moskovaan tullessaan osannut aavistaakaan minkälaiseksi tilanne kehittyy. Suomella ja Ukrainalla on kuulemma sama ongelma eli yhteinen iso naapuri. Yhtäkkiä hänen puhelimensa soi ja hänen täytyi häipyä - uutisista huomasin että suhteissa oli tapahtunut taas ikään kuin nytkähdys eteenpäin, mutta pirukos näistä tietää.

Kävin jututtamassa pariskuntaa, jonka mies on sotatieteellisen julkaisun päätoimittaja. Rouva oli erittäin herttaisen tuntuinen, tulisimme hyvin toimeen enemmänkin, mutta  mies katsoi koko ajan minua pitkin nenänvarttaan ja totesi sitten että heidän taitaa olla aika lähteä.

Lopuksi keskustelin vielä harmaatukkaisen, hyvin vanhan ja hyvin herttaisen miehen kanssa, joka osoittautui moneen kertaan palkituksi ja Kalevalaakin kuvittaneeksi Mjud Metsheviksi. Hänen vaimonsa Olga Hlopina muisteli tavanneensa minut jossakin ja minustakin he tuntuivat tutunoloisilta, mutta en mitenkään muista missä - joskus 25 vuotta sitten ehkä? Joka tapauksessa sain kutsun johonkin taiteilijatalon tapahtumaan 23.12., ja saattaapa olla että menenkin, ainakin jos Tatu suostuu tulemaan  mukaan.

Tämä oli paljon mielenkiintoisempi tapa seisoskella kaksi tuntia vastaanotolla, ja tällä tiellä aion jatkaa seuraavinakin vuosina! Tosin edustustoille on annettu ukaasi jättää itsenäisyyspäiväjuhla taloudellisista syistä pitämättä. Moskovasta yritetään saada erityislupa juhlaan, sillä sen pitämättä jättäminen voitaisiin tulkita väärin. Täällä on ollut kesäisin hyvin suosittu puutarhajuhla, josta olisi helpompi luopua.

Toinen lumi, ensimmäinen loska

Viime yönä satoi lunta, joka ei sulanut heti pois. Jo eilen illalla huomasi, että jotakin on yön aikana luvattu tapahtuvan: katujen kunnossapitolaitos kylvi joka paikkaan suolan ja ties minkä sekoitusta. Sen seurauksena kadut olivat aamulla märkiä, ei lunta eikä jäätä. Päivän mittaan märkyys, lumi ja se jokin ihmeaine saivat aikaan ruskean möhjän, joka kulkeutuu kengissä sisään neljänteen kerrokseen asti.

Minulla oli ostettavaa rautakaupasta, kempparista ja vaateliikkeestä. Kun oli aikaa, päätin lähteä Kultaiseen Babyloniin kaupungin toiselle laidalle trolleybussilla. Pysäkki on parin sadan metrin päässä ja reitti kulkee läpi koko kauniin keskustan. Viikonloppuisin trollikka menee vain kaksi kertaa tunnissa, mutta tiesin jo sen verran, että en joutunut pitkään odottamaan. Trollikkaa käyttävät pääsääntöisesti vanhat ihmiset ja lastenvaunujen kanssa liikkuvat. Nytkin oli pysäkillä minun lisäkseni kolme muuta tätiä. Metroasemilla on aina pitkiä portaita kuljettavaksi, se on nopea mutta ei huonojalkaisten liikuntaväline. Eikä sieltä näe mitään, yhtäkkiä vain pullahtaa ulos toisella puolella kaupunkia.

Matka kesti tunnin, ja ikkunat olivat siitä ruskeasta möhjästä likaiset, mutta näki niistä nyt vielä aika hyvin, katujen nimet mukaan lukien. Loppuvaiheessa yhdellä pysäkillä pelmahti sisään paljon eri-ikäisiä ihmisiä -  jokin metroasema varmaan lähellä eikä siihen suuntaan muuta julkista välinettä. Moskovassa nuoret antavat pyytämättä paikan vanhemmille, minunkin vieressäni oleva tyttö pomppasi heti ylös kun huomasi vanhemman miehen tulevan käytävää pitkin. Itsekin saan usein istumapaikan metrossa, ja otan sen kiitoksin vastaan.

Etsin rautakaupasta tarroja joilla saa adsl-yhteyden johdot siististi seinään kiinni, mutta en onnistunut löytämään. Sen sijaan ostin irtoteräleikkurin (2,95 euroa) ja kaksi pakkausta  P-ikkunantiivistettä (olisikohan ollut noin 13 euroa). Marks & Spenceriltä ostin hieman fiinimmän jakun (60 euroa), kun työn puolesta on tiedossa erilaisia kutsuja kokouksiin ja joulujuhliin.

Tulin takaisin kotiin samalla trollikalla, mutta nyt sivuikkunoista ei nähnyt enää mitään. Kuskin ikkuna sentään oli puhdas.

Moskovassa on tähän aikaan vuodesta alennusmyyntejä, kun alkaa uuden vuoden lahjasesonki. Mutta joka paikassa puhutaan, että hinnat nousevat ensi vuonna. Aiemmin hankitut ulkomaiset tavarat myydään pois nykyisillä ruplahinnoilla, mutta uustuonti on kalliimpaa eikä kukaan tiedä kuinka paljon kalliimpaa - rupla kelluu. Kun elokuussa tulin tänne, 1000 ruplaa oli noin 220 euroa - nyt se on 150 euroa. Ei ihme että venäläinen henkilökuntamme alkaa olla huolissaan ruplapalkkojensa arvon alenemisesta. Ihan mutu-tuntumallakin huomaa, että ruokakaupasta tehdyt normiostokset tulevat nyt kalliimmaksi kuin vielä syyskuussa.

Uusrikkaat harrastavat täälläkin penthouse-asuntoja. Keskustassa melkein joka talossa on jonkinlainen viritys katolla. Työkaverini ikkunasta näkyy naapurin kattoparvekkeen japanilainen puutarha. Näin trollikkaa odotellessa toisessakin talossa vastaavan puita kasvavan kattopuutarhan.

Kuvasta näkyy toinenkin kumma juttu eli nuo kaapelit jotka menevät kerrostalosta toiseen - niitä on joka paikassa enkä tiedä mitä ne ovat - puhelinkaapeleita? Yritän muistaa kysyä sähkömieheltämme Jarnolta.

Venäjän villi 1990-luku

Venäjän-opettajani Natalia muisteli Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisiä villejä vuosia 1991 - 1994. Maalla ei ollut kunnon johtoa, nopeimmat ja vahvimmat rynnivät ja ottivat minkä saivat. Kaupoissa ei ollut  mitään, palkkoja ei maksettu kuukausikausiin. Yhtenä syynä palkkojen maksamattomuuteen on esitetty, että johtoporras otti palkkarahat omaan käyttöönsä ja osti niillä minkä irti sai. Tuohon aikaan valtion asuntoja yksityistettiin, ja esimerkiksi mummoja peloteltiin myymään asuntonsa pilkkahinnalla. Kaduilla ammuttiin, rikollisjoukkueet taistelivat keskenään, pelotti kuulemma astua ulos kadulle kun ei koskaan tiennyt mitä siellä tapahtuu.

Natalia on itse tavallisesta moskovalaisperheestä, ei ole suhteita valtaapitäviin eikä minnekään muuallekaan, mistä olisi ollut hyötyä. En muista onko ollut koskaan puhetta vanhempien ammatista, mutta uskoisin heidän olevan ns. sivistyneistöä. Kun edellisen kerran olin Moskovassa, Natasha asui mummonsa kanssa kommunalkassa, kävin siellä kerran kylässä.

Natashan vanhemmat olivat säästäneet palkastaan eläkepäiviä varten valtion omistamaan Sberpankkiin. Eivät olleet rahat sielläkään turvassa, sillä devalvaation ja rahanleikkauksen jälkeen heille ei jäänyt säästöistä juuri mitään jäljelle. Natalia itse oli töissä jossakin firmassa, joka maksoi palkan dollareissa, palkat maksettiin tiettyyn pankkiin avatulle tilille. Uskoisin, että kyseessä oli jokin kielenopetukseen erikoistunut yritys, koska Natalia on aina ollut opettaja. Hänelle jäi firmaan palkkasaatavia kahdeksan vuoden ajaksi, mutta sai ne lopulta, tosin ruplina ja huonoon kurssiin.

Olemme usein ihmetelleet, miten venäläiset selvisivät sen ajan kun kaupoissa ei ollut ruokaa eikä palkkojen maksuun voinut luottaa. Natalia kertoi, että vaikka palkkaa ei tullut, töissä kannatti käydä - mitä muuta olisi voinut tehdä, ja aina oli kuitenkin toive siitä että jossakin vaiheessa palkat maksetaan tai ainakin aletaan maksaa. Hänellä itsellään oli ystävä- ja sukulaispiiri, josta jokainen aina osti ruokaa kun eteen tuli ja sitten illalla soiteltiin rinki läpi ja kyseltiin kuka oli löytänyt mitä ja mitä kukakin tarvitsee.

Peruselintarvikkeet olivat kortilla. Kuukausiannokseen kuului kaksi pulloa vodkaa per henkilö. Natashan perhe vanhemmat ja mummo mukaan lukien sai siis luvan ostaa kuukaudessa 8 pulloa vodkaa. Pullokupongit vaihdettiin toisiin, hyödyllisempiin.

Kaupoissa ei tosiaan ollut mitään. Itse muistan 1990-luvun alusta ajan, kun ruokakaupoissa oli hyllykaupalla ruskeaa saippuaa ja etikkaa, mutta ei välttämättä kananmunia. Sittemmin oli kuulemma vain metrikaupalla tyhjiä hyllyjä. Natashalla oli ollut pitkään suomalaisia oppilaita ja sitä kautta tarjoutui jossakin vaiheessa tilaisuus käydä Helsingissä. Itäkeskuksen grilliosastolla hän oli pyörtynyt lihan hajusta ja yleisestä järkytyksestä - tosin lyhyeksi ajaksi vain, ihmiset olivat tulleet avuksi ja luulleet että hän on nälissään (Natasha on aina ollut erityisen laiha).

Sitten vähitellen 1994 kauppoihin alkoi ilmestyä tavaraa, palkat maksettiin ja elämä asettui uomiinsa. Itse menin vuonna 1994 Pietariin töihin. Silloin oli jo olemassa hyvin varustettuja kauppoja, mutta   rikollisjengeistä puhuttiin. Kaduilla liikkui nahkatakkisia kaljuja miehiä, ajoivat hienoilla autoilla, välillä kuuli juttuja ammuskeluista. Konsulimme sai naarmuja päähänsä ja kotona vielä löysi otsanahan alta luodin, kun joutui Europeiskaja-hotellin kahvilassa keskelle ammuskelua. Mutta niihin aikoihin ajat siis alkoivat parantua.

Hurja 1990-luku saattaa olla rikkana rokassa vaikuttamassa siihen, että venäläiset arvostavat  Putinia ja vahvaa johtajaa, joka pistää rosvot kuriin vaikka rapatessa roiskuisikin. Toisaalta kaikissa lukemissani Venäjä-oppaissa korostetaan sitä, miten johtoasemassa olevien täytyy näyttää valtansa ja varakkuutensa, muuten ei ole uskottava. Huoh.. juuri nyt ajattelin miten meidän autonkuljettajat pitäisi saada kuriin ja herrannuhteeseen, alkavat hyppiä kaikkien muiden paitsi suurlähettilään nenille.

Moskova alkaa valmistautua uuteen vuoteen, täällä on aivan upeita valoja, joulukuusia ja koristeita. Kotikadullani olevassa koulussa on puun ympärille kiedottu valo, joka välkkyy välillä kuin teknodiskossa. Yritin ottaa siitä videokuvaa, mutta on tekniikassa vielä hiomista.

Kansainvälinen naisten basaari

Kansainvälinen naisten klubi järjestää vuosittain Moskovassa joulun alla basaarin, jossa eri mailla on omat ständinsä. Basaarissa myydään mitä kukakin maa on saanut haalittua kokoon, lisäksi myydään kansallisia ruokia. Tuotto menee IWC:n hyväntekeväisyysprojekteille Venäjällä.

Basaarille on varattu tilat Radisson Slavjanskij-hotellissa, minne heti aamusta suuntasimme Marjan ja Genan kanssa. Siellä oli tietysti jono ja ihan mahdoton tungos lipunmyynnissä. Suomella ei ollut omaa ständiä - ei ole ketään tarmokasta puolisoa, joka lähtee pyytämään lahjoituksia ja organisoimaan leipomis- ja ruoanlaittotalkoita. Mietimme myös Marjan kanssa, että joissakin maissa on varmaan helpompi saada lahjoituksia kuin Suomessa, ja lisäksi kulttuuriin kuuluu kotirouvuus eli on ehkä enemmän aikaa ja tarmoa osallistua tällaisiin tapahtumiin.

Olihan se kiva nähdä erilaisia ständejä, osassa ihmiset kansallispuvuissaan. Mutta älytön tungos ja taas hiki päässä!

Ostin kuitenkin yhtä ja toista omasta mielestäni tarpeellista: Virosta villalakin ja kaulaliinan (vähän Tatun tuloakin ajatellen), Mongoliasta sisätossut ja Palestiinasta pienen tarjottimen (ollut kauan  jo suunnitelmissa).

Lisäksi ostin ruokaa: Tsekeistä mysliä (Marja kehui viime vuoden perusteella), Namibiasta sardiineja (pakko oli Namibiasta jotakin ostaa), Armeniasta luonnonkarkkeja (joku toi töihin tuliaiseksi, aivan ihania), Omanista taateleita, Indonesiasta nasi gorengia ja Turkista piirakoita. Nyt on nasi goreng lämpiämässä, syön sen lounaaksi.

Nuo armenialaiset 'karkit' ovat kirsikoita, taateleita ja aprikooseja, joihin on tökätty manteli sisään - nam! Ajattelin säästää ne jouluherkuiksi.

Moskova alkaa sonnustautua jouluun ja erityisesti uuteen vuoteen, kaupunki on tosi kauniisti valaistu jo nyt, ja lisää on kuulemma luvassa joulukuun alkupuolella.

Kultainen maili

Asun juuri ja juuri kaupungin keskustassa eli Sadovoje kaltson, Puutarhakehän sisäpuolella. Nyt jos olisin insinööri, etisisin jostakin kuinka pitkä tuo ympyrän muotoinen, muistaakseni viisi, paikoin seitsemän kaistaa molempiin suuntiin käsittävä katu on, mutta kun en ole niin en hae - ison ympyrän se kuitenkin tekee. Alla kuva Puutarhakehästä eräänä sunnuntaiaamuna, kun moskovalaiset eivät vielä olleet kunnolla heränneet.

Kaunpunginosani on nimeltään Hamovniki. Täällä on mm. Tolstoin museo ja lähistön taloissa on asunut kuuluisuuksia - esimerkiksi Jesenin Isadora Duncanin kanssa.

Moskova-joen ja Ostozhenka-kadun välissä on alue, jota moskovalaiset sanovat Kultaiseksi mailiksi. Se on hieman kuin toisesta maailmasta, niin kadut kuin talotkin ovat ensiluokkaisessa kunnossa - ja asunnot kalliita. Jostakin luin, että siellä on paljon sellaisia asuntoja, joiden omistajat asuvat ulkomailla eikä ikkunoissa sen takia näe valoja. Kävin siellä kävelemässä jossakin vaiheessa syksyä - siellä on sekä perustaloja että tätä venäläistä uutta arkkitehtuuria, joka on jonkinlaista art nouveaun, Stalinin ajan ja modernismin sekoitusta, välillä on torneja ja välillä ihmeellisiä lasihäkkyröitä.

Kävin tänään Hamovinikin postitoimistossa postittamassa joulukortit Kentiin, Haaparannalle ja Poriin. Jouduin odottamaan pitkään, ihan hiki tuli. Edessä jonossa oli nimittäin nuori hyvin pukeutunut pariskunta, miehellä siistit farkut ja siisti musta toppatakki niin sanotusti viimeistä huutoa, naisella tyylikkäät talvikengät metallikoristein, tiukat mustat housut ja kauniin kevyesti leikattu puoliturkki (kuten huomaatte,oli aikaa tarkkailla).

Pariskunnalle oli tullut jostakin viisi isoa, kaksinkäsin kannettavaa tiukkaan teipattua pakettia, joiden vastaanottopaperien tekemiseen meni ikuisuus. Molemmat olivat kuitenkin tätä hyvin käyttäytyvää, itsestään numeroa tekemätöntä intelligentsiaa, heitä näytti hieman vaivaavan se että homma vei niin paljon aikaa ja muodostui jonoa, mutta eivät hoputtaneet virkailijaa, vaan olivat yksinkertaisesti vain kohteliaita ja tehokkaita. Arvelin että voisivat olla juuri sen Kultaisen mailin asukkaita ulkonäöstä päätellen.

Mutta sain minäkin korttini postiin - loput joulukortit taidan lähettää Lappeenrannan kautta. Nykäsen Marja kertoi, että hänellä on normaalipostissa mennyt yleensä 1,5 kuukautta siihen kun ovat tulleet perille.

Punaisen torin liepeillä

Palasin Suomesta lentokoneella tällä kertaa. Lento oli Sheremetjevossa klo 11 illalla, sieltä pienen odottelun jälkeen Aeroexpress-junalla Moskovaan, jossa olin noin puolen yön tienoilla. Kerrankin oli tyhjä juna, samassa vaunussa taisi olla vain pari ihmistä. Otin Valko-Venäjän asemalta taksin kotiin enkä edes kiistellyt hinnasta. Tämä oli ns. Keltainen taksi ja kuski Smolenskista, ei Keski-Aasiasta niin kuin epäviralliset yleensä.

Kuski oli käynyt Suomessa joskus 2000-luvun alkupuolella useammankin kerran ja tehnyt Suomesta laivamatkan myös Tukholmaan. Kehui suomalaisten tuotteiden laatua, vaimo kuulemma tykkäsi kun oli erilaisia vaatteita kuin Venäjällä. Suomalaisten juomatapoja kuski ihmetteli, porukka huutaa ja räyhää humalassa. Mutta sitten Suomi oli ilmeisesti nähty ja valuuttakurssikaan ei ollut enää edullinen. Politiikassa kuskille oli mennyt täysin perille median vyöryttämä propaganda, hän oli sitä mieltä että Venäjä pärjää kyllä yksin, rikas maa, ja ihmetteli mitä Suomi Euroopan kanssa veljeilee ja muistutti, että Lenin oli antanut Suomelle itsenäisyyden. Hänellä oli sellainen tunne, että USA:han ei enää Obaman jälkeen saada presidenttiä, jotakin siellä sattuu. Tähän olisin kyllä sanonut, että kaiken todennäköisyyden mukaan sinne tulee Obamaa kovemman linjan presidentti, mutta keskiyöllä matkan jälkeen ei enää tullut venäjän sanoja mieleen.

Viikon virkamatka ja sen aikana hoidetut jutut olivat vieneet mehut niin, että vaikka sunnuntain lepäsikin kotona, vielä maanantaina suorastaan väsytti. Olihan minulla Suomessa ylimääräinenkin sydämen tykytys eli olin saanut kotiin kutsun mammografian jälkeiseen lisätarkastukseen. Onneksi tarkastusaika sattui juuri sille virkamatkaviikolleni ja tarkastuspaikka oli Helsingissä, joten kävin Terveystalossa Kampissa ennen töihin menoa torstaina. Mutta onneksi se ei ollut mitään vakavaa, vaaraton kysta vain.

Niin zeniläinen kuin olenkin eli tulkoon mitä tulee, kyllä rintasyövän mahdollisuus pompahti yöllä herätessä ensimmäisenä mieleen. Tatulle en ensin ajatellut kertoa ollenkaan, mutta tutkimusaamuna ajattelin että täytyy siitä kai sanoa, jos edessä onkin pitkät hoidot. Mutta sitten Tatu silitti Pilliä ja sanoi, että ei  nyt kestäisi yhtään jos jompi kumpi kissoista kuolisi. En sitten viitsinyt sanoa mitään, ja hyvä näin.

Olin ajatellut vötkyillä koko viikon illat kotona, mutta kaksi Eijaa saivat minut tänään tiistaina houkuteltua kaupungille. Maneesissa on viimeisiä päiviä Rurikista kertova historiallinen näyttely, ja ajattelimme mennä sinne jos ei ole pitkät jonot. Oli pitkät jonot, ja päätimme mennä tavaratalo GUMiin ensin haukkaamaan jotakin pientä ja sitten kirjakauppoihin ostamaan joulukortteja.

Tässä kuva Maneesiaukiolta iltavalaistuksessa. Rakennusten takana on Punainen tori ja oikealla  Kreml, vasemmalla tavaratalo GUM kirkon tornien takana.

GUM oli olemassa jo neuvostoaikana, silloinkin hieno, mutta  nyt vielä hienompi, sellaisia liikkeitä etten uskalla edes sisään mennä. Kuinka ollakaan, en ottanut tietysti yhtään kuvaa sisältä.. Mutta on siellä hyviä ja edullisiakin ruokapaikkoja, kuten blinikahvila. Blinit Venäjällä ovat samanlaisia kuin meidän letut, eivät siis niitä paksuja tattarijauhoista tehtyjä pieniä ja pyöreitä.  Blinit paistetaan ravintolassa odottaessa, täytteeksi saa lohta, kanaa jne. Itse otin rahkaa ja rusinoita, palanpainikkeeksi teetä. Maksoi 350 ruplaa eli 5,94 euroa.

Kävimme GUMin kahdessa kirjakaupassa, toinen oli taiteeseen erikoistunut, toisessa oli elokuvia ja muuta tilpehööriä enemmän. Ostin itselleni piirakkakirjan ja päätin kokeilla jokaista piirakkaa siitä kirjasta - onneksi ei kovin paksu! Sitten ostin vielä uuden vuoden kortteja.

En ymmärrä mitä teen kun Eija R. lähtee töihin Murmanskiin huhtikuussa - hän aina repii minut kaupungille, kun itse menisin vain kotiin syömään ja katsomaan telkkaria!

Carmen Moskovan multimediamuseossa (MAMM)

Viiden minuutin kävelymatkan päässä on Moskovan multimediamuseo, moderni valokuvauksen ja multimedian museo, hyvätasoinen kuulemma. Lopulta sain sinne lähdettyä, kun siellä oli suomalaisen Stefan Bremerin Duva Diva -näyttely.

MAMM

Olin käynyt aamupäivällä trollikalla Kapitolium-kauppakeskuksessa ostamassa ruokaa ja tabletin (Samsung Galaxy), ja jostakin syystä jalkani olivat ihan muusina, kävely sattui joka askeleella. En siis kävellyt kovin nopeasti, ja katsoin vähän happamena kun en pysynyt ihan selvästi minua iäkkäämmän miehen tahdissa - molemmat ylitimme kadun vasten punaisia ja tietysti siihen tuli autoja joka suunnasta, mies kohteliaasti pysäytteli niitä käsiliikkeillä. Jonkun matkan päässä hän kääntyi takaisin puoleeni, osoitti kadun päässä siintävää Venäjän ulkoministeriön rakennusta (yksi näistä ns. Stalinin hampaista) ja kysyi, mikä niistä se on. Olin ihan pollea kun saatoin sanoa, että se on MID. 

Hän kertoi käyneensä kävelyllä Gorkin puistossa, mutta siellä oli aivan liikaa väkeä, Sitten hän kysyi aksenttiini viitaten, olenko tsekki. Hänellä itselläänkin oli aksentti ja kysyin tietysti. Hän vastasi kysymyksellä eli maailman kauneimman A:lla alkavan meren rannalta. Tarjosin Asovan ja Aigeian merta, mutta hän antoi minulle huonot arvosanat - lopulta hän sanoi olevan entisestä Jugoslaviasta, Montenegrosta eli Adrian meren rannalta. Asunut Moskovassa jo useita vuosia, eläkkeellä mutta käy vielä lähes päivittäin töissä. Tässä vaiheessa kävelimme jo käsikynkkää, ja ihan selvästi oli miehellä pilkettä silmissä! Hän pyysi  minua arvaamaan ikänsä, ja arvasin 75 v - oikeasti oli 80 vuotta. Voi kun olisi yhtä hyvässä kunnossa siinä vaiheessa, jos nyt ylipäänsä on elossa! Sitten olimmekin MAMMin edessä, missä Arja ja Eija minua odottivat. Olisipa hauska tavata tämä tyyppi uudestaan!

Diva Duva -näyttely oli tosi hyvä, mahtavia, voimakkaita muotokuvia. Tämä nimenomainen kuva toi jostakin syystä mieleeni Kurosawan vanhaa Japania kuvaavat filmit ja niiden  matruunat.

MAMMissa on usea kerros, ja lopulta olimme ihan uuvuksissa, Arja sanoi ettei jaksa  katsoa yhtään kuvaa enää. En minäkään, Eija meni meidän puolesta ylimpään kerrokseen, mutta ei siellä ollut mitään näkemisen arvoista. Näkemisen arvoisia olivat kyllä Azerbaidzania esittelevät kuvat ja vääntynyttä todellisuutta kuvaavat erilaiset ihmeellisyydet. Paljon oli väkeä, niin kuin kaikkialla Moskovassa.

Ulkopolitiikkaa Ikean-reissulla

Tässä on lomakin välissä, mutta täytyy vielä yksi kauppaseikkailu kertoa. Meidän piti työkaverini Arjan ja hänen brittimiehensä Rogerin kanssa mennä käymään viikonloppuna Ikeassa. Arja sai kuitenkin töissä kiertävän flunssan juuri silloin, joten päätimme käydä siellä keskiviikkona - Arja oli joka tapauksessa viikon lomalla ja minä pidin yhden erillisen lomapäivän.

Lähdimme heti aamusta, että olimme paikalla lähes avaamisaikaan eli klo 10. Ikea on auki klo 10 - 02. Taitaa olla totta, että Moskova elää myös öisin, sillä ainakin kaksi ihmistä on kertonut seisoneensa ruuhkassa auton kanssa puolen yön aikaan. Kun lähdin Suomeen junalla, menin metrolla rautatieasemalle klo 10 illalla, ja metrojuna oli ihan täynnä. Mutta siis sinne Ikeaan. Oli mukava verrytellä englantia Rogerin kanssa, sillä en ole puhunut englantia vuosiin.

Roger inhoaa isoja kauppakeskuksia (taitaa tosissaan rakastaa Arjaa kun lähti meitä kuskaamaan..), oli ottanut paksun kirjan mukaansa. Me Arjan kanssa sukelsimme Ikeaan, ja olimmekin tosi tehokkaita eli olimme siellä Arjan  mukaan vain 2,5 tuntia. Molemmilla oli lista mukana. Itselläni listalla isoimpina televisiopöytä ja vierassänky kahdelle.

Kun olimme menossa kassajonoon, nuori mies tuli tarjoamaan tavaroiden kuljetusta kotiin halvemmalla kuin Ikean virallinen kuljetus. Ikean kotiinkuljetus Moskovassa  toimii loistavasti, tavarat saa joko samana päivänä tai seuraavana päivänä, kun Suomessa niitä saattaa joutua odottamaan kuukaudenkin. Sitten voi vielä vuokrata auton, jonka mukana pääsee itse kotiin saman tien. Tämä nuori mies Roman siis tarjosi Ikean virallisen systeemin ulkopuolelta autoa ja kuljettajaa, jonka mukana pääsisimme kotiin.

Ensimmäinen reaktioni oli ei - mistä minä tiedän mikä tyyppi tämä Roman on. Sanoin että otamme virallisen kuljetuksen. Sitten  tuli  Romanin kuljettaja juttelemaan, sympaattisen oloinen nuori mies nimeltään Dimitri.  Molemmat antoivat käyntikorttinsa. Arjan kanssa päättelimme, että eivät ne voisi Ikeassa tarjota palveluksiaan, jos olisivat huijareita - ehkä oli jopa jonkinlainen sopimus Ikean kanssa, jolloin tyypit olivat avuksi myös liikkeelle. Päätimme että menen omien tavaroideni kanssa kotiin tällä kyydillä, ja Arja ja Roger menevät omallaan - joka tapauksessa sänkyni ei olisi mahtunut heidän autoonsa.

Dimitri oli puhelias tyyppi, kotoisin Luganskista Ukrainasta. Naimisissa, kaksi lasta, muuttanut Moskovaan jo 12 vuotta sitten. Vanhemmat tulivat Moskovaan pahimpien pommitusten ajaksi, mutta palasivat pian takaisin ja ovat nyt sanoneet, että haluavat jäädä sinne. Dimitri taas haluaisi heidät tänne, ja tekee pitkää päivää jotta saisi tarpeeksi rahaa ostaakseen heille asunnon jostakin läheltä omaansa. Hän tekee erilaisia ajoja, Ikean kuljetusten lisäksi muitakin. Voisi esimerkiksi kuskata minun vieraitani kaupungilla - ainoa ongelma on, että puhuu vain venäjää. Pitkiä päiviä töitä, ehtii nukkua yleensä vain 5 tuntia yössä. Kun pidin pienen saarnan nukkummisen tärkeydestä, hän lisäsi että ei hän aina nuku viittä tuntia, joskus nukkuu kolmekin tuntia..

Dimitri on siis Itä-Ukrainasta eli sieltä missä pääosa asukkaista on venäläisiä. Ymmärtää kuulemma ukrainaa, mutta ei osaa sitä kirjoittaa kunnolla. Autossa roikkui keltamusta nauha Dimitrin oman kannan osoituksena. Kysyi, mitä mieltä suomalaiset ovat Ukrainan tilanteesta. Suomessa nyt voidaan olla mitä mieltä vain enkä halunnut lähteä yksityiskohtaisemmin selostamaan erilaisia sävyjä, vaan uskoisin sanoneeni totuuden kun sanoin, että Suomessa toivotaan että Ukrainassa saataisiin aikaan rauha mahdollisimman pian ja sota Euroopassa loppuisi. Mutta lisäsin, että suomalaiset eivät kyllä halua, että venäläiset tulevat pelastamaan meitä miltään. Tälle Dimitri hymähteli eli ymmärsi mitä tarkoitin.

Kysyin  mitä mieltä hän itse on, mitä tapahtuu seuraavaksi. Dimitri oli sitä mieltä, että on jo tapahtunut puolin ja toisin niin paljon, että muuta mahdollisuutta ei ole kuin antaa Itä-Ukrainalle autonomia. Jonkun ajan kuluttua sitten kaikessa  hiljaisuudessa liitetaan vähitellen alue Venäjään..

Dimitri oli selvästi ajanut paljon, hän tarkkaili navigaattorin varoituksia ruuhkista ja muutti ajoreittiä niiden mukaan. Yhdessä vaiheessa hän mietti, kannattaisiko vähän sääntöjä rikkoen koukata sivureittiä, mutta tuli sitten siihen tuloseen että ei kannata - jos jää kiinni, saa sakot ja aikaa tärvääntyy. Muutkin ovat todenneet, että valvontaa on lisätty ja sakkoja tulee liikenteessä helpommin kuin ennen.

Dimitri auttoi tuomaan tavarat neljänteen kerrokseen. Lopulta maksoin hänelle varmaan enemmän kuin se Ikean virallinen hinta on ja ihan omasta päästäni, sillä en enää muistanut mitä Roman oli hinnaksi esitellyt, kuitenkin se oli vähemmän kuin Ikean hinta. Mutta kyllä kannattikin maksaa pari satasta enemmän, sillä kun Dimitri oli lähtenyt ja istahdin keinutuoliin soittamaan Arjalle,  he olivat Rogerin kanssa vielä kotimatkalla eivätkä edes lähellä kotia.

Tässä on sitten puolet Ikean sängystä koottuna. Moskovassa oli tuolloin kytketty lämmitys päälle eli patterit paahtoivat täysillä, vaikka ulkona oli harvinaisen lämmin syyspäivä. Pattereita ei voi säätää eli ainoa keino on pitää ikkunoita auki, ja siitä huolimatta hiki päässä ruuvaria kääntelin.

Viherkasveja ja hunajaa

Kävin aamulla naapurissa asuvan työkaverini Petterin kanssa autolla Zolotoj Vavilonin kauppakeskuksessa. Ostin yhden ison viherkasvin (jonkun sortin palmu), kaksi limoviikunaa ja yhden muun viherkasvin. Kotona alkaa näyttää kotoisemmalta!

Ostoskeskuksessa on myös ruokakauppa tai eräänlainen prisma nimeltään O'kei. Hyvä kauppa, harmi kun on niin kaukana.

Mennessä sattui kumma juttu. Lähdimme liikenteeseen kymmenen pintaan lauantaiaamuna, ja kadut olivat koko lailla tyhjiä - moskovalaiset valvovat pitkään ja heräävät myöhään. Sitten yhtäkkiä alkoi syntyä ruuhkaa. Epäilimme että edessä olevassa isossa risteyksessä on tapahtunut onnettomuus. Jonossa seisoessa kiinnitimme huomiota siihen, miten paljon Keski-Aasiasta kotoisin olevan näköisiä miehiä liikkui kadulla. Ensin ajattelimme heidän menevän töihin, mutta kun osalla heistä oli pieni lakki päässään, arvelimme heidän tulevan moskeijasta. Petteri kertoi, että moskeijat ovat yleensä huomaamattomasti jollakin sisäpihalla, sillä muslimit eivät ole venäläisten erityisessä suosiossa. Sitten tulimme siihen isoon risteykseen, josta Prospekt Mira alkaa. Siellä parveili poliiseja ja turvallisuuspoliisin Omon-joukkoja. Mistään kolarista ei näkynyt jälkiä. Kun ohitimme risteyksen, vasemmalla puolella oli varmaan yli sadan metrin matkalla Omon-joukkojen kuorma-autoja. Liikenne veti taas, ja paluumatka mennä hujahti puolessa tunnissa, kun menomatkaan kului tunti. Lopulta päättelimme, että poliisin paljous liittyi jotenkin muslimeihin. Myöhemmin Gena kertoikin, että radiossa oli kerrottu jostakin islamilaisesta juhlapäivästä. Petteri oli varmaan oikeassa arvellessaan, että poliiseja on rahdattu paikalle niin suuri määrä pelkästään osoittamaan, että ei kannata yrittääkäään mitään.

Raahasin tavarani kotiin ja huokaisin vähän aikaa viherkasvejani ihaillen. Sitten lähdimme Marjan ja Genan kanssa Kolomenskojen hunajamarkkinoille. Markkinat ovat olleet käynnissä elokuun puolesta välistä lähtien ja jatkuvat 26.10. saakka.

Ajattelin että ostan sieltä pari purkkia. Ja vielä mitä! Nyt minulla on kotona kuusi purkkia hunajaa: on valkoapilahunajaa, eukalyptushunajaa, omenahunajaa. seetripuuhunajaa ja pari muuta joita en enää edes muista, mutta toinen auttoi kröhään. Myyjien mukaan eri hunajalaadut auttoivat mikä mihinkin vaivaan. Laskimmekin että olemme maistaneet niin monta eri sorttia, että terveytemme on taattu ainakin loppupäivän.

Oli kummallista miten erilaisia makuja hunajasta löytyy ja erilaisia värejä. Kastanjahunaja oli kammottavan makuista, mutta muut kokeilemani olivat ihan ok tai todella hyviä. Jäi vähän harmittamaan se yksi ostamatta jäänyt, jossa oli parin muun kukan lisäksi valeriaanaa - auttoi kuulemma hermostuneisuuteen, mutta maku oli todella täyteläinen ja hyvä. Toinen ostamatta, mutta mieleen jäänyt oli teeruusuhunaja - tuli mieleen turkish delight -herkut, itämaissahan harrastetaan ruokien maustamista kukkaisaromeilla.

Yksi viimeisimmistä kohdalle osuneista myyjistä oli Marielista kotoisin eli kielisukulainen. Hänellä oli kojussaan hienoja kuvia, missä hän oli milloin minkäkin kukkivan pellon pientareella. Hänen valkoapilahunajansa oli parempaa kuin yksi aiemmin maistamani, ja tietysti nyt sukulaisnaista oli tuettava. Lyhyesti sanoja vertaillessa löysimme ainakin pari sanaa, jotka tuntuivat puolin ja toisin tutuilta (äiti ja pirtti).

Tilastojen mukaan venäläiset suhtautuvat länsimaalaisiin ynseämmin kuin ennen. Se ei ainakaan vielä ole näkynyt mitenkään, vaikka en ihmettelisi jos alkaisi näkyä - niin valtavaa propagandavyörytystä tulee televisiosta ja lehdistä.  Media on lähes kokonaan hallituksen hallussa, ja sen näkee. Venäjällä vapaat toimittajat ovat todella hengenvaarassa - esimerkiksi suurin piirtein kaikki Ukrainassa kuolleiden venäläisten sotilaiden hautajaisista kirjoittaneet on hakattu sairaalakuntoon. On kerta kaikkiaan uskomatonta ja kunnioitettavaa, että he siitä huolimatta kirjoittavat.

En aluksi ollut kovin selvillä Venäjän sanomalehdistä, mutta kyllähän sen Venäjän hallituksen äänitorven tunnistaa jo ulkoasusta: Rossiiskaja Gazeta on hyvää paperia, kaikki kuvat värikuvia ja vielä isoja läpi koko lehden. Artikkelit ovat taiten kirjoitettuja, esimerkiksi kulttuuriuutiset ja muut ei-poliittiset jutut. Poliittiset jutut tietysti tukevat Putinin linjaa, mutta eivät nekään niin ilmiselvän propagandistisesti kuin ykköskanavan uutiset. Valtalehtien toimittajilla on kuulemma tosi hyvät palkat verrattuna länsimaisiin toimittajiin. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Moskova on kallis kaupunki, varsinkin jos ei ole aikaa etsiä edullisempia hintoja.

Musiikkia ja taidetta

Ensimmäiset viikot ovat menneet ostoskeskuksissa, mutta nyt on ollut kulttuuripitoinen viikko.

Tiistaina olin töiden jälkeen Moskovan filharmonian pienessä salissa kuuntelemassa kansainvälisen nuorten säveltäjien akatemian (kaksiviikkoinen opetussessio Permin alueella) lopputöitä. Mukana oli suomalainen Timo Tuhkanen, jota organisaattorina toiminut nainen kuvaili hyväntahtoisesti 'huligaaniksi'. Musiikki oli ultramodernia, enemmän erilaisia ääniä kuin perinteistä musiikkia. Mutta se oli innostavan uutta, ei nukuttanut! Lyhyet sävellyksen pätkät esitti Moskovan nykymusiikin ensemble, uranuurtaja nykymusiikin esittämisessä Venäjällä, taitavia tyyppejä!

Timo Tuhkasen työtä kuvattiin näin: 'The compostion unfinnish(ed.) looks at how we construct meaning through a process of editing our memories of history. All the words used in the piece are words from the Finnish language that originate from Russia.'  Sen esittivät haitaristi ja huilisti, soittaessaan mumisten suomalaisia sanoja (joista erotin vain samovaarin) ja välillä siirtäen kolauttaen tuoliaan, haitaristi näpytteli välillä haitaria ja huilisti puhalteli muuten vaan huilun ohi.

Viimeinen esitys oli enemmänkin performanssi kuin musiikkiesitys: flyygelisti löi pari kertaa käsillään flyygeliin, muuten soittimia ei käytetty, vaan soittajat vaihtelivat rytmisesti asentoaan, puhaltelivat ja huokailivat, liikuttelivat jalkojaan.

Perjantai-iltana oli sitten tarjolla ihan perinteistä oopperaa Galina Vishnevskajan oopperamusiikin keskuksessa, jossa oppilaat esittivät Tshaikovskin Jevgeni Oneginin. Oopperakeskuksen lava ja katsomo ovat tosi pieniä, mutta kaikki on paikallaan niin kuin isommissakin taloissa. Lauloivat hyvin, näyttelivät surkeasti, mutta on se vähän tylsää tuon modernin musiikin jälkeen. Yleisö taputti hulluna ja huusi bravota, ilmeisesti katsomo oli täynnä nuorten kamuja ja perhettä.

Tänään lauantaina kävin kyllä ostamassa kävelykengät - ensi viikolla kuulemma sataa eikä minulla ole kuin kangaskengät mukana täällä. Mutta sen jälkeen kävimme katsastamassa kaksi teollisuustiloihin tehtyä taidealuetta, toinen Winzavod vanhaan viina(viini?)tehtaaseen ja kellareihin tehty näyttely-, työhuone- ja galleriatilojen kokonaisuus.

Moskovassa on aika paljon katutaidetta eli isoja seiniä maalattuna, niin tämänkin alueen takaseinä. Pistän kuitenkin kuvan (ilmastointi?)putkesta, johon oli maalattu kuvia.

Kävimme Winzavodissa näyttelyssä nimeltä 'Paratiisi', joka oli syvällä maan alla entisen viinivaraston  isoissa holveissa. Ei mitään tauluja, vaan enimmäkseen liikkuvaa kuvaa, esimerkiksi suoraa kuvaa jostakin kaupungin bussipysäkiltä tai matoja täynnä olevasta maapläntistä. Olin ymmärtävinäni pienen ristiriidan näyttelyn nimen ja julisteen (vaalean pilven päällä sinisellä taivaalla askeltava mies) ja itse näyttelyn välillä..

Sieltä kävelimme noin kilometrin toiselle vielä isommalle tehdasalueelle, Artplayhin. Siellä on sekä näyttelytiloja, työtiloja, kahviloita että tosi kalliita designmyymälöitä, lisäksi taideyliopisto, jolla on yhteistyötä brittiyliopiston kanssa. Matkalla menimme alikulusta, joka on täysin maalattu - paljon hienompi kuin harmaa betoni.

Olimme Winzavodissa puolen päivän aikaan, silloin moskovalaiset ovat vielä kotona ja varsinkin daideelliset ihmiset - molemmissa paikoissa oli huomattavan tyhjää. Vasta Artplaysta lähtiessämme paikalle alkoi kokoontua moottoripyöräilijöitä, heillä ja moottoripyöräharrastajilla oli ilmeisesti jonkinlainen kokoontumisajo.

Kävimme isossa ja ilmaisessa katutaiteen näyttelyssä, mikä oli ihan kyllin hyvä, vaikka ei mitään mistä olisin erityisesti innostunut - paitsi hissin reunukset:

Artplayn alueella liikkuvat ihmiset olivat selvästi nuorta intelligentsiaa tai jotakin vaihtoehtoista normaaliin kauppakeskuskansaan verrattuna. Vähän arastelen ottaa kuvia, vaikka Venäjällä on yksityisyydensuoja selvästi paljon vähäisempi kuin Suomessa. Täälläkin oli yksi hieno seinämaalaus, stereosoittimen nappuloita kuvaava teos: punaisissa nappuloissa oli muistaakseni teksteinä ainakin henkisyys ja patriotismi, liukunappulat mittaavat kulttuuria, yhteiskuntaa, taloutta ja politiikkaa.

Ensi maanantaina on vielä Moskovan nykymusiikin ensemblen konsertti suurlähetystössä, siellä ohjelma ei tosin ole ihan ultramodernia, mukana on yksi Sibeliuksenkin teos. Tämä viikonloppu on kuulemma viimeisiä aurinkoisia ja lämpimiä syyspäiviä, minullakaan ei ollut edes takkia mukana koko päivänä.

Kultainen Babylon

Moskovassa on useita isoja kauppakeskuksia - yksi kauppakeskusketju on nimeltään Zolotoj Vavilon eli Kultainen Babylon. Sinne on aika matka, ensin vaihtaen metrolla useita asemanvälejä ja sitten ratikalla aikamoinen pätkä. Ratikka ohittaa muuten Vera Muhinan valtavan patsaan Työläinen ja kolhoosinainen, tuttu monien venäläisten filmien alkukuvista.

Työläinen ja kolhoosinainen

Minulla oli asunnossa ihan surkea kovaääninen imuri, jossa ei ollut kuin lattiasuutin. Koska inhoan imurointia, olen jo kauan haaveillut mahdollisimman hiljaisesta imurista. Nyt kävin sen ostamassa Kultaisen Babylonin MediaMarkt -kaupasta. Kodinkoneliikkeet ovat muuten ainoita paikkoja, joista löytää Suomessa käytettäviä paperisia kahvifilttereitä. Venäläiset käyttävät enimmäkseen papukahvia, jonka itse jauhavat - sähköisten kahvimyllyjen valikoima on suuri, Kahvinkeittoon ilmeisesti käytetään enimmäkseen muita keinoja kuin meillä niin tavallista kahvinkeitintä. Huomasin että kodintavaroita myyvässä Ashanissa ei niitä edes ollut, oli vain espressokoneita.

Tämä viikonloppu on mennyt taas ostoksilla. Moskovassa oli tänään ensimmäinen vähän kylmepi päivä, noin 15 astetta. Muuttotavaroissa ei tullut välikausitakkia - se on se kahiseva, mitä inhoan. Oli siis pakko  mennä ostamaan uusi, ja löysinkin täysin kahisemattoman tikkitakin Marks & Spenceriltä.

Eilen olimme Eijan kanssa Ismailovin puistossa, tai tarkemmin ottaen sen torin puoleisessa osassa. Siellä on kirpputorialue, matkamuistoja, tauluja ja mattoja. Hilkalle tiedoksi, että siellä oli pari naivistiakin, ihan laadukkaita. Ostin sieltä kahdet villasukat, toiset ovat jakin karvaan ja toisen kamelin, maksoivat 300 ruplaa kappale (runsaat 6 euroa), made in Mongolia.

Aamulla käväisin ulkona jo ennen kahdeksaa, kävin hakemassa töistä juomavettä. Pihalla ulkonäöstä päätellen Keski-Aasiasta kotoisin oleva poika oli sunnuntainakin lakaisemassa. Jäin miettimään, onko pojalla ollenkaan vapaapäiviä. Toisaalta voisi ajatella että hän on muslimi ja silloin sunnuntaina töissä.  Toisaalta olen kuullut että juuri Keski-Aasiasta tulleita ammattitaidottomia työläisiä riistetään Moskovassa täysin häikäilemättömästi. Sympaattisen näköinen tyyppi, tervehdimme joka aamu. Tosin niin tekevät kaikki, pikkuisia koulutyttöjä myöten.

Olen muuten korjannut asetuksia, nyt pitäisi päästä kommentoimaan - en ole oikein haka näissä blogiasioissa.

Moskova-jokea pitkin Zhostovoon

Oltiin keskiviikkona työporukan kanssa Zhostovon kylässä, siellä on maalattu yli 200 vuotta kukkatarjottimia. Matka kuljettiin jokiristeilylaivalla, pistän tähän työkaverini Tarja Niemeläisen fb-sivulta nyysimäni kuvan laivamatkasta. Tuo näyttää olevan kanavapätkältä - yksi näistä Stalinin aikana vankityövoimalla rakennetuista kanavista.

Taustalla pilkottaa upeita taloja - pitkin matkaa oli omakotitaloalueita, joille oli rakennettu isolla rahalla isoja taloja. Joissakin paikoin joen ranta näytti ihan samalta kuin silloin kun lähtee Tukholmasta laivalla Suomea kohti.

Jouduimme sataman lähettyvillä odottamaan bussia jonkun aikaa. Viereisestä vähän ränsistyneestä mutta kauniista puutalosta pelmahti ulos noin nelissäkymmenissä oleva nainen, joka touhusi että tuo meille juuri leipomiaan piirakoita. Koska laivassa ei lupausten vastaisesti ollutkaan tarjolla mitään muuta kuin laihaa kahvia ja jäätelöä, otimme tarjouksen innoissamme vastaan. Nainen toi meille tarjottimella aivan suussasulavaa kaalipiirakkaa eikä huolinut mitään maksuksi. Kun olimme huokaillen ja kiitellen syöneet kaiken, hän häipyi takaisin taloonsa. Oli matkustellut Euroopassa Italiassa ja Itävallassa ja muuallakin, mutta ei ollut käynyt Suomessa. Totesi kuitenkin että suomalaiset ovat kuin venäläiset, tavallisia ihmisiä.

Tarjottimia maalaa kylässä useampi mies ja nainen, jokaisella vähän oma tyylinsä. Tarjottimen reunoilla on omat maalarinsa, jotka eivät neuvottele mallista kukka-aiheen maalanneen henkilön kanssa.

Itse taidekylässä kävimme maalausateljeessa ja museossa, opas oli olemukseltaan tyttösen näköinen nainen, joka kuitenkin osoittautui jo ihan aikuiseksi. Näitä sivistyneistöön kuuluvia, meikkaamattomia, hyväkäytöksisiä, sympaattisia ja kulttuuria suorastaan hehkuvia naisia.

Museossa oli kauppakin, jossa myytiin kaikenlaista lasisista koristepalloista koruihin ja tietysti eri muotoisiin tarjottimiin. Pahaksi (tai liekö hyväksi) onneksi samaan aikaan kauppaan osui eläkeläisjoukko, joten häivyin sieltä hyvän sään aikana. Minulla itse asiassa saattaa olla kotona näitä tarjottimia, en vain muista mitä siellä tarjottimen pohjassa lukee.

Zhostovon kukkatarjottimia

Moskovan syntymäpäivänä

Kävin lauantaina ostoksilla Ashanissa, joka on Tarjoustalon ja Prisman välimaastoon sijoittuva kauppa. Niitä on useampi Moskovassa, tänne menin ensin metrolla yhden vaihdon ja muutaman pysäkinvälin. Tämä Ashan on suuren ja hienon kauppakeskuksen kulmassa kahdessa kerroksessa. Ostin siivoustarvikkeita, kumisaappaat, pienen maton, jonkun verran ruokaa, sauvasekoittimen ja kukkaruukkuja, maksoi yhteensä 100 euroa. Kallein yksittäinen ostos oli Boshin sauvasekoitin (22 euroa), seuraavaksi kallein pieni Bilbao-matto (9 euroa, ilmeisesti tuontitavaraa), sitten froteepyyhe (8,50 euroa), joogamatto (8 euroa), kumisaappaat (7 euroa), harja/kihveli (6 euroa). Halvin ostos oli valkoinen guassituubi (29 senttiä). Neljä valmiiksi pakattua croisanttia maksoi euron.

Minulla on lyhyt työmatka, mutta sille mahtuu pari semmoista kohtaa että jos sataa, tarvitsen kumisaappaat.

Otin kauppakeskuksen edessä kyytiä tarjoavilta 'taksinkuljettajilta' kyydin kotiin, kun tavaraa oli kaksi isoa kassillista ja vielä se kihvelisetti. Keskuksen eteen on pysäköity yksityisautoilijoita, joista suurin osa on jostakin Keski-Aasiasta. Auton rekisteri on kadun puolelta osittain peitetty pahvilapulla, sillä Moskovan keskusta-alueelle on tullut parkkimaksupakko. Kaduilla kulkee tiuhaan autoja jotka kuvaavat väärin parkkeeratut autot ja lasku tulee perässä. Nokkelat moskovalaiset peittävät osan rekisterikilvestä tai nostavat takaluukun auki. Onneksi olin jo päättänyt etukäteen, että maksan matkasta 400 ruplaa, minkä edellisen kerran perusteella tiesin ihan kohtuulliseksi. Miehet olisivat vängänneet 500 ruplaa, mutta kun totesin voivani mennä metrollakin, maksusta sovittiin. Kuski oli tosi sympaattinen ilosilmäinen nuori mies Tadzikistanista, asunut Moskovassa 12 vuotta remonittitöitä ja taksihommia tehden. Nyt vaimo on raskaana, esikoinen tulossa. Tadzikistanissa on kuulemma ollut viime vuosiin asti levotonta, sisäistä kahinointia. Luulin että sillä on raja Venäjän kanssa, mutta ei olekaan, vaan Afganistanin, Uzbekistanin, Kiinan ja Kirgisian kanssa. Vuoristoista seutua, myyvät kuulemma vettä naapureille, ja marmoria. Molemmat puhuimme yhtä huonoa venäjää, ei tarvinnut jännittää taivutusmuotoja.. Jäi harmittamaan että olisinhan minä voinut yllärinä maksaa 500 ruplaa, kun on lapsi tulossa ja kaikkea.

Perjantai-iltana tuli TV:stä Golos Rossii eli paikallinen Voice. Kansainvälinen formaatti, toimi samalla tavalla kuin Suomessakin. Hyviä laulajia kyllä, ehkä enemmän variaatiota kuin Suomessa. No, suuri maa, isot valikoimat.

Jatkan tätä myöhemmin, joten tiedän sanoa että se harja/kihvelisetti on ihan susi eli kihveli on keskeltä koholla, siis lakaisen roskat kihvelin alle.. Yritin vääntää sitä, mutta ei sillä tee mitään. Pistin kaupassa ostoskärryyn myös pitkävartisin ikkunanpesusienen ja kotona huomasin, ettei minulla ole sitä, eikä sitä ollut laskussakaan. Menin käymään välilläruokatarvikkeita myyvässä alakerrassa ja varmasti silloin joku nappasi sen kärrystäni, ei tarvinnut lähteä hakemaan yläkerrasta!

Tänä viikonloppuna Moskovassa on vietetty kaupungin 867-vuotisjuhlaa. Kaupungin synttärit ovat jokavuotiset, ja niiden kunniaksi joitakin pääväyliä suljetaan liikenteeltä, kaduille ja puistoihin järjestetään mitä monisaisempia tapahtumia: on teatteritapahtumia, kirjakirppareita, sirkusta, balettia, pop-musiikkia, kaupungi halki pyöräilyä. Nyt oli vielä niin mahtavan hyvä ilma.

Aamulla kauppaan lähtiessäni kurvasin vieressä olevan Moskovan museon pihan kautta. Siellä nuoret olivat järjestämässä päivän tapahtumia, siellä oli muistaakseni jokin ruokatori ja rokkikonsertti, olikohan jotakin graffitijuttuakin.

Illalla lähdin Eija R:n kanssa läheiseen Gorkin puistoon kävelylle, Puistossa oli nuoria esittämässä katutanssia, rummuttajia ja saksofonisti, yksi ryhmä tanssi vakiotansseja, siellä oli  myös tanssilava erikseen, lapsille karuselleja. Oli kivan leppoisa ja hyväntuulinen tunnelma. Lopuksi jäimme täpötäydelle Krimskij Valin sillalle klo 10.30 seuraamaan ilotulituksia - yksi näkyi Punaiselta torilta, toinen ihan meidän vierestä Taiteilijoiden talon takaa. Pistän tähän Eijan ottaman kuvan, omat kuvani epäonnistuivat täysin.

Sunnuntaina tuli muuttokuormani. Mikä nautinto istahtaa omaan keinutuoliin! Muuten olin vähän toisaikainen, olen koko viikon ollut epämääräisessä flunssassa, nytkin koko päivän nenä tukossa ja olo väsynyt. En jaksanut lähteä kaupungille, vaan seurasin tavaroita purkaessani ja verhoja lyhentäessäni TV:stä miten Moskovassa tapahtui vaikka mitä. Täällä alkaa muuten syksyllä 1-kanavalla kaksi makupaloista päätellen taitavasti tehtyä minisarjaa, toinen Katariina Suuresta ja toinen Rasputinista. Voi kun älyäisivät ostaa ne Teemalle Suomeen!

Kuka näitä kirjeitä lukee?

Ei kovin moni, mutta enpä kuvitellutkaan - rupesin kirjoittamaan oikeastaan siksi, että huomasin edellisen Moskovan-kauteni ajalta kirjeet paljon kiinnostavammiksi kuin päiväkirjamerkinnät. Kun on huonomuistinen, täytyy omaksi muistinvirkistyksekseen kirjoittaa.

Blogissa on tilasto, josta näkee moniko on katsellut sivua. Tämä on ns. suljettu blogi eli sitä pääsevät katselemaan vain sellaiset, joille olen jakanut lukuoikeuden. Kovin moni niistä joille olen sen jakanut ei kuitenkaan ole sivuilla vielä käynyt. Eniten käyntejä on Venäjältä, uskoisin että ne kaikki (tai lähes?) ovat omia käyntejäni, suurin osa siltä ajalta kun perustin blogia ja seilasin sivustolla edestakaisin.

Yksi kumma juttu pisti silmääni eilen: tilaston ja sen tueksi julkaistun kartan mukaan Yhdysvalloissa oli tehty eilen yksi blogini katselu. Sinne en kyllä ole kenellekään antanut lupaa, eikä tietääkseni kukaan niistä joille olen oikeuden antanut ole nyt käymäseltään USA:ssa. Tänään sitä katselua ei enää näy sen paremmin tilastoissa kuin kartallakaan. Mmmm...

Erikoinen naapurusto

Olen ihmetellyt naapurustoani. Ei ole sinällään mitään valitettavaa, olohuoneen erkkeri-ikkunasta ja keittiöstä on neljännestä kerroksesta esteetön laaja näkymä ulos, enimmäkseen näkyy puiden latvoja. Yhden matalan talorakennelman takana on puistoa ja sen takana Moskovan kaupungin museo ja sen takana Moskova-joki.

Tämä minun asuintaloni on ihan siisti talo. Toisella puolella kiinni tässä talossa oleva rakennus on huonommassa kunnossa, sen kanssa meillä on yhteinen piha. Katua eteenpäin seuraava talo on juuri remontoitu, alaosa on maalattu kauniin violetiksi - tässä talossa on mm. Finnpron toimisto ja muitakin toimistotiloja. Niiden ikkunat näkyvät ulos katsoessa vasemmalla, mutta sen verran vinosti että ei  niistä juuri meille näy.

Suoraan olohuoneen ikkunasta alas katsoessa on kummallinen varastomainen rakennus, jossa kuitenkin on hyvät arviot saanut ja kuulemma kallis ravintola Accenti. Joku sanoi, että se on nykyään  tilausravintola. Siellä näyttääkin olevan häitä ja muita juhlia, ei juuri yksittäisiä ruokailijoita.

Kummallisin viritys on vinosti makuuhuoneen ikkunasta ja suoraan parvekkeelta näkyvä rötiskö, joka näyttää siltä että odottaa purkua. Yhdessä alakerran ikkunassa näkyy valoa ja siellä katsotaan televisiota, on kukkiakin. Se ei kuitenkaan näytä yksityisasunnolta, vaan on kuin olisi jokin valvontapaikka. Yhdessä toisessakin ikkunassa näkyy valoa, ja parissa käytävässä, Pari ikkunaa on jatkuvasti auki, huoneissa ei näy koskaan liikettä. Pihalla on ihan siistejä autoja parkissa. Olin ajatellut, että talo voisi olla paperittomien siirtolaisten majapaikka, mutta ei siellä liiku aasialaisen näköistä väkeä. Kun viime viikonloppuna pesin parvekkeen ikkunoita aamusta, pihalla liikkui  siistin perusvenäläisen näköisiä miehiä ja poliiseja, joilla näyttää olevan toimisto rakennusrykelmän toiseessa päädyssä.

Tekisi mieli mennä joskus katsomaan, miltä rakennus näyttää toiselta puolelta. Siellä on Sadovaja kaltso, yksi kaupungin pääväyliä. Kuikuilin kerran ohi ajaessa, mutta tämä rötiskö ei näy suoraan sinne, vaan välissä on jokin ihan siistin näköinen talo. Mielnekiintoista seurata, ehtiikö näiden parin kolmen vuoden aikana tapahtua mitään tällä kulmalla.

Lähialueilla on tosi hulppeita ja hyvin kunnostettuja taloja, myös venäläistä uutta arkkitehtuuria: lasia ja erilaisia torneja ja muita ulokkeita - uusi talo ei ilmeisesti saa olla mikään normitalo, ja niin kaikki uudet talot päätyvät näyttämään samalla tavalla erilaisilta. Teini-ikäisten ongelma!

Luumuhilloa

Eilen illalla kävi kylässä vuokraemäntäni Ljudmila - tosi sympaattisen oloinen tarmonpesä, ammatiltaan tuottaja. En ole ihan varma mitä kaikkea tuottaa, mutta ainakin konsertteja on järjestänyt. Vaalea, sutjakka, luonnollinen, kova puhumaan ja touhuamaan. Toi tullessaan pussillisen luumuja datshaltaan, neuvoi tekemään luumuhilloa. Neuvottelimme asunnon wi-fistä, jonka olin lopulta oikean salasanan saatuani saanut toimimaan. Kylppäristä on irronnut yksi seinälaatta, etsimme sille varastosta korvaavan.Ljudmila ei ollut niitä jotka varovat tekokynsiään, siirsimme yhdessä ja hyvässä yhteistyössä eteisestä varastoon joitakin remontin jäljiltä jääneitä lautoja.

Asunnon sisäätulo on sellainen, että minulla ja naapurillani Dimitrillä on yhteinen eteinen, jonka käytävään aukeavaa ovea pidämme lukossa. Aika tilavassa yhteisessä eteisestä molemmilla on käynti omaan pikku varastokomeroon ja molemmilla vaatekaappi. Ljudmila kertoi talvella käyttäneensä kaappia ulkovaatteiden ja kenkien säilyttämiseen, jolloin ei tarvitse tuoda märkiä takkeja ja kenkiä sisälle asuntoon.

Ljudmilan tytär opiskelee Irlannissa, opinnot maksetaan minun asuntoni vuokralla - tai ehkä ei kokonaan, mutta rikkana rokassa kuitenkin.

Naapurini Dimitrin tapasin myös eilen ensimmäistä kertaa, noin 30 - 40 vuotias yleiseurooppalaisen näköinen nuorimies. Dimitrillä on kaksi kissaa, aivan kelpo naapuri siis. Lupasi apua, jos tulee mitään ongelmaa. Ljudmila raaahasi minua tapaamaan alakerrassa asuvan ystävänsä Alexanderin, joka on it-asiantuntija. Alexander ei vaikuttanut kauhean innokkaalta avustamaan minua tietokone-ongelmissa, ja kun selvisi että wifini toimii, häipyi vähin äänin paikalta. Mutta siis häneltä voi pyytää apua myös, jos tällainen avuton
naisihminen jotakin apua tarvitsee.

Tänään tein luumuhilloa Ljudmilan luumuista. Sitruunaa en löytänyt (se on kuulemma nykyään niin kallista, että kaupat eivät pidä sitä tarjolla - tai olisiko  niitä, jotka ovat tuontitavaraa EU:sta?), käytin sen sijaan greippiä. Aika homma siinä oli, kun luumuista täytyi poistaa kuori ja kivet. Mirvan jäljiltä oli kaksi lasipurkkia, jotka keitin kansineen ja täytin kuumalla hillolla. Hilloa tuli juuri purkkeihin sopiva määrä.

Ensi viikolla muuttokuormani pitäisi olla perillä, jos kaikki menee hyvin. Pistän kuvan asunnostani - en ihan vielä ole tottunut punaiseen sohvaan ja nojatuoliin, mutta kyllä silmä vähitellen tottuu.. Toinen asia on, että varsinkin nojatuolin päällys on osin likainen ja osin auringon polttama (Mirva jonka asunnon perin ja jolta ostin huonekalut ja erilaista kodin tavaraa, ei käyttänyt verhoja kuin makuuhuoneessa). Tuohon malliin ei enää saa Ikeasta irtopäällisiä, mutta Ruotsissa on firma (Bemz) joka tekee Ikean huonekaluihin päällisiä. Voisi tilata, mutta enpä tiedä miten ne saisi tänne. Vai  tilaisinko Suomeen ja toisin junassa tänne? En oikein usko ongelmattomaan toimitukseen suoraan Ruotsista Moskovaan.

Ja sitten on tietysti tämä kummallinen poliittinen tilanne. Luen verkosta Ylen ja HS:n uutisia,  että pysyisin vähän edes kärryillä mitä siellä Ukrainassa tapahtuu.

Ikkunanpesua, grillausta ja taas yksi puisto

Viime viikonloppuna pesin ikkunoita, vaikka olin jo päättänyt että korkeanpaikan kammoisena annan sen toisten tehtäväksi. Töissä apulaiseni Anna ehdotti, että pyydän siivooja/talonmiespariskuntaamme Tanjaa ja Viktoria pesemään ikkunat ja jo sovittiinkin, mutta sitten Tanja sairastui. Sitten aloin miettiä, että ei ole hyvä jos otan yhden siivoojan kotiini pesemään ikkunoita, kun siivoojilla on jo muutenkin klikkiytymistaipumusta. Lisäksi maanantaina on ehkä muuttokuorma tulossa ja olisi mukava jos ikkunat ovat silloin puhtaat. Niinpä sitten itse heti aamusta tasapainoaistin ollessa parhaimmillaan pesin ikkunat - ne olivat toooosi likaiset, ikkunanpuitteissa kekoja hienojakoista mustaa pölyä, joka piti huuhdella rätistä erikseen hanan alla, muuten se olisi kerta laakista sotkenut pesuveden. Mutta kyllä jalat tutisivat avoimen ikkunan äärellä. ,

En ole pitkään pitkään aikaan istunut iltaa grillaten ja viiniä ja viinaa juoden - varmaankin viimeksi Namibiassa ennen Tatun syntymää? No nyt sitten oltiin suurlähetystön pihalla, sähkömies Jarno ilmoitti sähköpostilla että grilli sytytetään klo 17, tulkoon kuka tulee ja tuokoon omat eväät. Yli 10 vuotta Suomessa
yhtämittaisesti asuneena olin tietysti paikalla ensimmäisenä, vaikka tulin itsekin noin 15 minuuttia yli viiden. Vain Jarno oli paikalla tekemässä salsaa ja pistämässä tulia vireille. Jos oltaisiin Suomessa, ensimmäiset olisivat tulleet 15 vaille viiden. Ilta oli mukava, höpötystä ja ruokaa ja kohtuullisesti olutta, viiniä ja viinaa.

Mukana oli Pietarissa asuva suomalaismies, jonka firma tekee meille autotalliremonttia. Hänellä oli sääressä kirurgin tekemä lehväkuvio  noin 10 x 15 cm, eli kirurgi oli leikannut nahkaa pois kuvion muodossa. Tämä lienee sitten sitä uusinta uutta, tatuoinnit ovat niin last season... Oli kuulemma julmetun kipeä ja vuotanut verta aluksi, mutta vähitellen siihen tulee vaalea, leveä, koholla oleva arpi. Lähdin kotiin noin 21.30, keitin kahvia ja avasin koneen, aktivoin tämän blogini.

Sunnuntaina vääntäydyin vielä Kuskovan metsäpuistoon ja kartanon alueelle kävelylle taas Marjan ja Genan + Arja S:n kanssa. Ensin köröteltiin metrolla, vaihdettiin toiseen ja sitten jouduimme jonkun aikaa harhailemaan, että löysimme perille. Taas yksi näitä aatelistiloja puutarhoineen ja valtavan suurine kasvitarhoineen, nykyään siellä on posliinimuseo ja näkyi olevan konserttejakin. Täälläkin paljon ihmisiä, nyt lähdimme liikkeelle vasta myöhään iltapäivällä. Ja jalat taas ihan muusina!

Otin kuviakin, mutta ne ovat työpuhelimessani enkä ole muistanut pyytää siihen johtoa jolla voisi siirtää kuvat koneelle. Pistän siis linkin Kuskovoa esittelevälle sivulle - emme käyneet kartanossa sisällä. Puistoalue on suuri ja sinne oli tulijoita vielä illalla kuuden jälkeen kun itse olimme lähdössä.

Imperial Russian royalty palaces, Kuskovo

Sokolnikin puistossa

Tämä teksti kirjoitettu jo 16.8. vaikka julkaisen vasta nyt, kun en saanut nettiyhteyttä heti toimimaan.

Seuraavana viikonloppuna teki mieli luontoon. Lähdimme aamupäivästä Marjan ja Genan kanssa metrolla Sokolnikin puistoon. Puisto on valtava metsäalue, josta osa on rakennettua virkistyskäyttöön ja osa on lähes metsää. Emme nähneet hirviä, vaikka niistä varoitettiin. Muinoin puisto on ollut haukkametsästykseen
tarkoitettu alue, siksi sen nimi on Sokolniki (käsittääkseni tarkoittaa haukkametsästäjää, haukka on sokol).

Puisto on aivan metroaseman vieressä, sisääntulo on leveä, hyvin päällystetty alue. Päällysteellä nuoret rullaluistelevat, lautailevat, potkulautailevat. Kummallakin sivulla on penkkejä, joilla istuu kauniiksi laittautuneita vanhempia naisia helmineen ja hattuineen, mukana iäkkään puoleisia miehiä. käytävän sivulla on ulkotanssialue,joka näyttää olevan iäkkäämmän väen käytössä. Puiston alkupuolella on tyylikkäitä katettuja ulkoilmakahviloita ja erilaisia ruokaa ja juomaa tarjoavia koruja, iso suihkulähde ja alue, jossa järjestetään erilaisia tapahtumia kissanäyttelyistä ortodoksisiin markkinoihin. Puistoa halkoo viuhkamaisesti kuusi päällystettyä käytävää, joita pitkin ajeluun voi vuokrata polkukärryjä ja jonkinlaisia moottoroitujakin menopelejä.

Kävytävien välillä on metsäpolkuja ja kuntopolkuja, osin hoidettua ja kukkaisutuksin koristeltuja osuuksia, osin lähes villiä metsää (tosi ilman Suomen varpukasveja ja sammalta). Marja ja Gena olivat kerran sattumalta osuneet puiseen kirkkoon, jonka sivurakennuksessa on trapetsa, vaatimaton mutta hyvää kotiruokaa tarjoava ruokala. Menimme sinne nytkin parin tunnin kävelyn jälkeen syömään. Itse otin keitettyjä tattariryynejä, jauhalihapihvejä ja salaattia mehulasillisen kanssa. Ruokalassa oli puiset penkit ja pöydät, lautaset ja kupit olivat kaikki vanhoja ja eriparisia. Palvelu oli ystävällistä ja vaatimatonta, muut asiakkaat enimmäkseen iäkkäitä naisia, mutta oli yksi isä poikiensa kanssa. Pojat söivät innolla kaalisoppaa.

Ruokalassa myytiin itse valmistettuja piirakoita, joita ihmiset kävivät ostamassa mukaan - heti kun uunista tuli uusi erä, jostakin ilmestyi ihmisiä ostamaan pellin tyhjäksi. Itse ostin Genan suosituksesta linssipiirakoita, pulleita, pyöreitä pullia, laella nänniä muistuttavan nipa. Ruoka oli maukasta, hyvää ja halpaa - minun annokseni tuli maksamaan noin kolme euroa.

Matkalla takaisin portille ostimme vielä toisen luostarin kojusta lisää piirakoita: itse ostin porkkanarusinapiirakoita. Kotona totesin, että molemmat olivat hyviä, mutta erityisesti linssipiirakat.

Oli kahteen viikkoon ensimmäinen päivä kun Moskovassa ei ollut tukahduttavan kuuma. Gena lähti metrolla kotiin viemään koiraa ulos, mutta me lähdimme Marjan kanssa kävellen etsimään Baumanin puistoa, jossa olisi  ollut Afrikka-teemapäivä. Emme löytäneet, mutta kävimme matkalla Pushkinin ristiäiskirkossa ihmettelemässä (oli huivi mukana, etteivät mummut pääse huomauttamaan - täällä ollaan erityisen tarkkoja uskontoasioissa). Trapetsassa oli yksi mies, joka sekä lähtiessä että tullessa pitkään ja näkyvästi rukoili nurkassa olevan ikonin edessä. Itse mies ei näyttänyt kovin hartaalta, kyseessä oli enemmänkin näytös - jumalalle vai meille?

Kävimme myös karttakirjakaupassa ostamassa reppuun mahtuvan  Moskovan karttakirjan, itse ostin vielä seinälle ison kartan. Sitten otimme trolleybussin, jolla pääsin ihan lähelle kotia. Jalat olivat ihan muusina!

Venäläiset harrastavat edelleen puistoja: pariskunnat kävelevät käsikynkkää, vanhemmat tulevat puistoon lasten kanssa, ystävättäret kuljeksivat keskenään kuiskutellen. Naiset ovat tyylikkäämmin pukeutuneita kuin miehet ja me suomalaiset naiset keskimäärin. Nuorisossa eroa ei tosin näe ihan yhtä selvästi. Välillä näkee metrossa pariskuntia, joissa nainen on kuin juhliin menossa tyylikkäänä mekossa ja korkokengissä, kun miehellä on lenkkarit ja lököttävät farkut.

Ostoksia ja ihmettelyä

Tämä kirje on oikeasti kirjoitettu silloin, kun olin ollut Moskovassa pari viikkoa, ei siis elokuun lopulla.

Ensimmäiset päivät töissä menivät vähän ihmetellessä. Jo entisestä kokemuksesta tiesin, että vaikka alussa tuntuu että eihän tässä nyt niin paljon töitä ole, niin se johtuu vain siitä, että en tiedä mitä kaikkea täytyy tehdä. Mutta päätin tarttua kaikkeen mikä tulee eteen ja vähän yrittää katsoa ohjeista, mitä kaikkea kuuluisi tähän aikaan vuodesta ja tässä tilanteessa tehdä. Kyllä se siitä. Kaksi ensimmäistä viikonloppua olin molemmat kaupoissa! Kotiin kaikkea tarpeellista oikein listan kanssa. Ilman autoa ja isossa kaupungissa kaupassa käynti on useamman tunnin juttu. Varsinkin kun on kuuma, niin kuin täällä on ollut. Yhtenä lauantaina  työkaverin poika käytti meitä Ikeassa. Minun piti ostaa sieltä huonekalujakin, mutta ei - kun olin valinnut verhot ja verhotangot, kylppärin kaapin, pyykkikorin ja jotakin pientä, kärry oli niin täynnä että en enää halunnut tai voinutkaan hakea vierassänkyä ja tv-pöytää tai keittiön pöytää.Ne kyllä ehtii, vaikka vähän hirvittää lähteä sinne uudestaan sitten kun ihmiset ovat palanneet kaupunkiin lomaltaan ja kaupassa on TODELLA täyttä.

Täällä on - kuinka monta miljoonaa? ainakin yli 10 ja ja yksi miljoona päivässä käymäseltään? ja sen huomaa aika ajoittain. Hinnat Ikeassa ovat suurin piirtein samat kuin Suomessa.

Ensi viikonloppuna menen puistoon, olen jo alustavasti sopinut Marjan ja Genan kanssa. Kotona tuntuu kummalliselta, ei ole kissoja eikä Tatua eikä paljon huonekaluja tai mitään omaa, keittiössäkin on vain tiskipöytä, yksi seinähylly, jääkaappi ja kaksi taitettavaa tuolia.Voin siis tehdä tai olla tekemättä, ihan oma valinta.

Aamulla ei ole kiire junalle - mikä onni! Kun menen pihaovesta pihalle - ei kun nyt täytyykin ensin kertoa miten ulos pääsee. Ulos pääsee painamalla sormella sormenpäähän sopivaan silmäkkeeseen ovessa -  ulkopuolella siihen painetaan erityisellä plätkällä. Kun ensimmäisellä kerralla ulos mennessäni huomasin, että en saa ovea auki, menin koputtamaan komendantti Sergein ovelle. Sergeitä vähän nauratti, kun neuvoi  miten ovi aukeaa. Niin, siis kun menen aamu kahdeksalta ulos pihaovesta, pihan pusikoista ja erilaisista piiloista hyökkää esiin neljä kissaa. Minut huomatessaan ne hiljentävät vauhtia ja suhtautuvat epäillen, mutta nyt jo tunnistaen. Olin päättänyt, että en anna niille ruokaa. Sitten Marja kertoi, että hän oli viime viikonloppuna mennyt Genan kanssa Gorkin puistoon laiturille syömään aamupalaa. Jostakin alkoi kuulua outoa piipitystä, ja kauhukseen he huomasivat lauman rottia laiturin alla. Seuraavana päivänä työkaverini Anna kertoi lehdistöneuvoksen asunnosta, jossa oli ollut rottia, mutta reiät oli saatu tukittua. Ehkä niistä kissoista on tosiaan hyötyä, täytyy niille tuoda joskus ruokaa aamulla,
jos sopivaa on esillä.

Komendantti Sergei muuten on oikea viherpeukalo, portaikko on täynnä hyvin voivia viherkasveja, ylemmissä kerroksissa kuulemma sitruunapuita ja palmujakin. Kun tulin kerran kotiin, Sergei oli suihkuttamassa vettä kasveille, ja kehuin vuolaasti hänen kasvejaan ja kysyin, hänkö niitä hoitaa. Vähän kakistellen Sergei kertoi, että aikaisemmin niitä hoiti toinen henkilö, mutta kun hän ei enää ole hoitamassa, niin hän on ottanut kasvit hoitoonsa. Myöhemmin kuulin, että Sergein vaimo Vera on vuosi sitten kuollut syöpään ja että Sergei ottaa sen tosi raskaasti.

Meillä on hyvä työmaaruokala, kokki Galina tekee aivan taivaallisen hyvää ruokaa. Torstaina oli tattisoppaa, tonnikalasalaattia ja jälkiruoaksi melonia. Galina on kuulemma oikealta ammatiltaan leikkaussalihoitaja. Keskuksenhoitajamme Katja valmistelee väitöskirjaa, ja nyt olen jo unohtanut mitä laskujamme skannaava ja muissa raha-asioissa auttava Daria tekee - opiskelikohan suomen kielen opettajaksi. Kaikki ovat siis
koulutetumpia ja fiksumpia kuin minä. Enpä tiedä mistä johtuu - koulutetaanko täällä liikaa ihmisiä vai eivätkö koulutetut saa tarpeeksi palkkaa vai ovatko jotkut vain niin rohkeita, että valitsevat itse uusia polkuja niin kuin Galina.Väitöskirjaa valmistellessa ei tietenkään kannata ottaa hommaa, joka vie kaikki mehut.

Uutisissa on joka ilta puoli tuntia siitä, miten Ukrainan sotilaat pommittavat Donetskia. Saa ihan sen kuvan, että toiselta puolelta vain pommitetaan ja kiusataan omia kansalaisia, juuri sanallakaan ei mainita separatisteja. Televisiossa on ilta illan jälkeen itkeviä äitejä ja vanhuksia, pakolaisia joista Venäjällä pidetään hyvää huolta jne. Kaikki varmasti ihan totta, ei ne näyteltyjä juttuja ole. Mutta siitä huolimatta.. enpä tiedä mitä venäläiset näistä ajattelevat, kuinka kauan jaksaa olla kriittinen tai epäillä että kaikkea ei kerrota.

Tämän vuoden alusta on kuulemma tullut sellainen laki, että saa viisi vuotta vankeutta jos esittää julkisesti ajatuksen siitä, että jokin alue eroaisi Venäjästä. Mutta edelleen olen sitä mieltä, että Venäjän kanssa täytyy toimia jollakin tavalla ja pitää se mukana jutuissa, muuten tilanne muuttuu yhä pahemmaksi. Mutta miten? Ja niinkuin Paasikivi-vainaa sanoi, maantieteelle emme voi mitään eli naapurien kanssa on parasta olla väleissä.