Venäjän villi 1990-luku

Venäjän-opettajani Natalia muisteli Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisiä villejä vuosia 1991 - 1994. Maalla ei ollut kunnon johtoa, nopeimmat ja vahvimmat rynnivät ja ottivat minkä saivat. Kaupoissa ei ollut  mitään, palkkoja ei maksettu kuukausikausiin. Yhtenä syynä palkkojen maksamattomuuteen on esitetty, että johtoporras otti palkkarahat omaan käyttöönsä ja osti niillä minkä irti sai. Tuohon aikaan valtion asuntoja yksityistettiin, ja esimerkiksi mummoja peloteltiin myymään asuntonsa pilkkahinnalla. Kaduilla ammuttiin, rikollisjoukkueet taistelivat keskenään, pelotti kuulemma astua ulos kadulle kun ei koskaan tiennyt mitä siellä tapahtuu.

Natalia on itse tavallisesta moskovalaisperheestä, ei ole suhteita valtaapitäviin eikä minnekään muuallekaan, mistä olisi ollut hyötyä. En muista onko ollut koskaan puhetta vanhempien ammatista, mutta uskoisin heidän olevan ns. sivistyneistöä. Kun edellisen kerran olin Moskovassa, Natasha asui mummonsa kanssa kommunalkassa, kävin siellä kerran kylässä.

Natashan vanhemmat olivat säästäneet palkastaan eläkepäiviä varten valtion omistamaan Sberpankkiin. Eivät olleet rahat sielläkään turvassa, sillä devalvaation ja rahanleikkauksen jälkeen heille ei jäänyt säästöistä juuri mitään jäljelle. Natalia itse oli töissä jossakin firmassa, joka maksoi palkan dollareissa, palkat maksettiin tiettyyn pankkiin avatulle tilille. Uskoisin, että kyseessä oli jokin kielenopetukseen erikoistunut yritys, koska Natalia on aina ollut opettaja. Hänelle jäi firmaan palkkasaatavia kahdeksan vuoden ajaksi, mutta sai ne lopulta, tosin ruplina ja huonoon kurssiin.

Olemme usein ihmetelleet, miten venäläiset selvisivät sen ajan kun kaupoissa ei ollut ruokaa eikä palkkojen maksuun voinut luottaa. Natalia kertoi, että vaikka palkkaa ei tullut, töissä kannatti käydä - mitä muuta olisi voinut tehdä, ja aina oli kuitenkin toive siitä että jossakin vaiheessa palkat maksetaan tai ainakin aletaan maksaa. Hänellä itsellään oli ystävä- ja sukulaispiiri, josta jokainen aina osti ruokaa kun eteen tuli ja sitten illalla soiteltiin rinki läpi ja kyseltiin kuka oli löytänyt mitä ja mitä kukakin tarvitsee.

Peruselintarvikkeet olivat kortilla. Kuukausiannokseen kuului kaksi pulloa vodkaa per henkilö. Natashan perhe vanhemmat ja mummo mukaan lukien sai siis luvan ostaa kuukaudessa 8 pulloa vodkaa. Pullokupongit vaihdettiin toisiin, hyödyllisempiin.

Kaupoissa ei tosiaan ollut mitään. Itse muistan 1990-luvun alusta ajan, kun ruokakaupoissa oli hyllykaupalla ruskeaa saippuaa ja etikkaa, mutta ei välttämättä kananmunia. Sittemmin oli kuulemma vain metrikaupalla tyhjiä hyllyjä. Natashalla oli ollut pitkään suomalaisia oppilaita ja sitä kautta tarjoutui jossakin vaiheessa tilaisuus käydä Helsingissä. Itäkeskuksen grilliosastolla hän oli pyörtynyt lihan hajusta ja yleisestä järkytyksestä - tosin lyhyeksi ajaksi vain, ihmiset olivat tulleet avuksi ja luulleet että hän on nälissään (Natasha on aina ollut erityisen laiha).

Sitten vähitellen 1994 kauppoihin alkoi ilmestyä tavaraa, palkat maksettiin ja elämä asettui uomiinsa. Itse menin vuonna 1994 Pietariin töihin. Silloin oli jo olemassa hyvin varustettuja kauppoja, mutta   rikollisjengeistä puhuttiin. Kaduilla liikkui nahkatakkisia kaljuja miehiä, ajoivat hienoilla autoilla, välillä kuuli juttuja ammuskeluista. Konsulimme sai naarmuja päähänsä ja kotona vielä löysi otsanahan alta luodin, kun joutui Europeiskaja-hotellin kahvilassa keskelle ammuskelua. Mutta niihin aikoihin ajat siis alkoivat parantua.

Hurja 1990-luku saattaa olla rikkana rokassa vaikuttamassa siihen, että venäläiset arvostavat  Putinia ja vahvaa johtajaa, joka pistää rosvot kuriin vaikka rapatessa roiskuisikin. Toisaalta kaikissa lukemissani Venäjä-oppaissa korostetaan sitä, miten johtoasemassa olevien täytyy näyttää valtansa ja varakkuutensa, muuten ei ole uskottava. Huoh.. juuri nyt ajattelin miten meidän autonkuljettajat pitäisi saada kuriin ja herrannuhteeseen, alkavat hyppiä kaikkien muiden paitsi suurlähettilään nenille.

Moskova alkaa valmistautua uuteen vuoteen, täällä on aivan upeita valoja, joulukuusia ja koristeita. Kotikadullani olevassa koulussa on puun ympärille kiedottu valo, joka välkkyy välillä kuin teknodiskossa. Yritin ottaa siitä videokuvaa, mutta on tekniikassa vielä hiomista.

Kansainvälinen naisten basaari

Kansainvälinen naisten klubi järjestää vuosittain Moskovassa joulun alla basaarin, jossa eri mailla on omat ständinsä. Basaarissa myydään mitä kukakin maa on saanut haalittua kokoon, lisäksi myydään kansallisia ruokia. Tuotto menee IWC:n hyväntekeväisyysprojekteille Venäjällä.

Basaarille on varattu tilat Radisson Slavjanskij-hotellissa, minne heti aamusta suuntasimme Marjan ja Genan kanssa. Siellä oli tietysti jono ja ihan mahdoton tungos lipunmyynnissä. Suomella ei ollut omaa ständiä - ei ole ketään tarmokasta puolisoa, joka lähtee pyytämään lahjoituksia ja organisoimaan leipomis- ja ruoanlaittotalkoita. Mietimme myös Marjan kanssa, että joissakin maissa on varmaan helpompi saada lahjoituksia kuin Suomessa, ja lisäksi kulttuuriin kuuluu kotirouvuus eli on ehkä enemmän aikaa ja tarmoa osallistua tällaisiin tapahtumiin.

Olihan se kiva nähdä erilaisia ständejä, osassa ihmiset kansallispuvuissaan. Mutta älytön tungos ja taas hiki päässä!

Ostin kuitenkin yhtä ja toista omasta mielestäni tarpeellista: Virosta villalakin ja kaulaliinan (vähän Tatun tuloakin ajatellen), Mongoliasta sisätossut ja Palestiinasta pienen tarjottimen (ollut kauan  jo suunnitelmissa).

Lisäksi ostin ruokaa: Tsekeistä mysliä (Marja kehui viime vuoden perusteella), Namibiasta sardiineja (pakko oli Namibiasta jotakin ostaa), Armeniasta luonnonkarkkeja (joku toi töihin tuliaiseksi, aivan ihania), Omanista taateleita, Indonesiasta nasi gorengia ja Turkista piirakoita. Nyt on nasi goreng lämpiämässä, syön sen lounaaksi.

Nuo armenialaiset 'karkit' ovat kirsikoita, taateleita ja aprikooseja, joihin on tökätty manteli sisään - nam! Ajattelin säästää ne jouluherkuiksi.

Moskova alkaa sonnustautua jouluun ja erityisesti uuteen vuoteen, kaupunki on tosi kauniisti valaistu jo nyt, ja lisää on kuulemma luvassa joulukuun alkupuolella.

Kultainen maili

Asun juuri ja juuri kaupungin keskustassa eli Sadovoje kaltson, Puutarhakehän sisäpuolella. Nyt jos olisin insinööri, etisisin jostakin kuinka pitkä tuo ympyrän muotoinen, muistaakseni viisi, paikoin seitsemän kaistaa molempiin suuntiin käsittävä katu on, mutta kun en ole niin en hae - ison ympyrän se kuitenkin tekee. Alla kuva Puutarhakehästä eräänä sunnuntaiaamuna, kun moskovalaiset eivät vielä olleet kunnolla heränneet.

Kaunpunginosani on nimeltään Hamovniki. Täällä on mm. Tolstoin museo ja lähistön taloissa on asunut kuuluisuuksia - esimerkiksi Jesenin Isadora Duncanin kanssa.

Moskova-joen ja Ostozhenka-kadun välissä on alue, jota moskovalaiset sanovat Kultaiseksi mailiksi. Se on hieman kuin toisesta maailmasta, niin kadut kuin talotkin ovat ensiluokkaisessa kunnossa - ja asunnot kalliita. Jostakin luin, että siellä on paljon sellaisia asuntoja, joiden omistajat asuvat ulkomailla eikä ikkunoissa sen takia näe valoja. Kävin siellä kävelemässä jossakin vaiheessa syksyä - siellä on sekä perustaloja että tätä venäläistä uutta arkkitehtuuria, joka on jonkinlaista art nouveaun, Stalinin ajan ja modernismin sekoitusta, välillä on torneja ja välillä ihmeellisiä lasihäkkyröitä.

Kävin tänään Hamovinikin postitoimistossa postittamassa joulukortit Kentiin, Haaparannalle ja Poriin. Jouduin odottamaan pitkään, ihan hiki tuli. Edessä jonossa oli nimittäin nuori hyvin pukeutunut pariskunta, miehellä siistit farkut ja siisti musta toppatakki niin sanotusti viimeistä huutoa, naisella tyylikkäät talvikengät metallikoristein, tiukat mustat housut ja kauniin kevyesti leikattu puoliturkki (kuten huomaatte,oli aikaa tarkkailla).

Pariskunnalle oli tullut jostakin viisi isoa, kaksinkäsin kannettavaa tiukkaan teipattua pakettia, joiden vastaanottopaperien tekemiseen meni ikuisuus. Molemmat olivat kuitenkin tätä hyvin käyttäytyvää, itsestään numeroa tekemätöntä intelligentsiaa, heitä näytti hieman vaivaavan se että homma vei niin paljon aikaa ja muodostui jonoa, mutta eivät hoputtaneet virkailijaa, vaan olivat yksinkertaisesti vain kohteliaita ja tehokkaita. Arvelin että voisivat olla juuri sen Kultaisen mailin asukkaita ulkonäöstä päätellen.

Mutta sain minäkin korttini postiin - loput joulukortit taidan lähettää Lappeenrannan kautta. Nykäsen Marja kertoi, että hänellä on normaalipostissa mennyt yleensä 1,5 kuukautta siihen kun ovat tulleet perille.

Punaisen torin liepeillä

Palasin Suomesta lentokoneella tällä kertaa. Lento oli Sheremetjevossa klo 11 illalla, sieltä pienen odottelun jälkeen Aeroexpress-junalla Moskovaan, jossa olin noin puolen yön tienoilla. Kerrankin oli tyhjä juna, samassa vaunussa taisi olla vain pari ihmistä. Otin Valko-Venäjän asemalta taksin kotiin enkä edes kiistellyt hinnasta. Tämä oli ns. Keltainen taksi ja kuski Smolenskista, ei Keski-Aasiasta niin kuin epäviralliset yleensä.

Kuski oli käynyt Suomessa joskus 2000-luvun alkupuolella useammankin kerran ja tehnyt Suomesta laivamatkan myös Tukholmaan. Kehui suomalaisten tuotteiden laatua, vaimo kuulemma tykkäsi kun oli erilaisia vaatteita kuin Venäjällä. Suomalaisten juomatapoja kuski ihmetteli, porukka huutaa ja räyhää humalassa. Mutta sitten Suomi oli ilmeisesti nähty ja valuuttakurssikaan ei ollut enää edullinen. Politiikassa kuskille oli mennyt täysin perille median vyöryttämä propaganda, hän oli sitä mieltä että Venäjä pärjää kyllä yksin, rikas maa, ja ihmetteli mitä Suomi Euroopan kanssa veljeilee ja muistutti, että Lenin oli antanut Suomelle itsenäisyyden. Hänellä oli sellainen tunne, että USA:han ei enää Obaman jälkeen saada presidenttiä, jotakin siellä sattuu. Tähän olisin kyllä sanonut, että kaiken todennäköisyyden mukaan sinne tulee Obamaa kovemman linjan presidentti, mutta keskiyöllä matkan jälkeen ei enää tullut venäjän sanoja mieleen.

Viikon virkamatka ja sen aikana hoidetut jutut olivat vieneet mehut niin, että vaikka sunnuntain lepäsikin kotona, vielä maanantaina suorastaan väsytti. Olihan minulla Suomessa ylimääräinenkin sydämen tykytys eli olin saanut kotiin kutsun mammografian jälkeiseen lisätarkastukseen. Onneksi tarkastusaika sattui juuri sille virkamatkaviikolleni ja tarkastuspaikka oli Helsingissä, joten kävin Terveystalossa Kampissa ennen töihin menoa torstaina. Mutta onneksi se ei ollut mitään vakavaa, vaaraton kysta vain.

Niin zeniläinen kuin olenkin eli tulkoon mitä tulee, kyllä rintasyövän mahdollisuus pompahti yöllä herätessä ensimmäisenä mieleen. Tatulle en ensin ajatellut kertoa ollenkaan, mutta tutkimusaamuna ajattelin että täytyy siitä kai sanoa, jos edessä onkin pitkät hoidot. Mutta sitten Tatu silitti Pilliä ja sanoi, että ei  nyt kestäisi yhtään jos jompi kumpi kissoista kuolisi. En sitten viitsinyt sanoa mitään, ja hyvä näin.

Olin ajatellut vötkyillä koko viikon illat kotona, mutta kaksi Eijaa saivat minut tänään tiistaina houkuteltua kaupungille. Maneesissa on viimeisiä päiviä Rurikista kertova historiallinen näyttely, ja ajattelimme mennä sinne jos ei ole pitkät jonot. Oli pitkät jonot, ja päätimme mennä tavaratalo GUMiin ensin haukkaamaan jotakin pientä ja sitten kirjakauppoihin ostamaan joulukortteja.

Tässä kuva Maneesiaukiolta iltavalaistuksessa. Rakennusten takana on Punainen tori ja oikealla  Kreml, vasemmalla tavaratalo GUM kirkon tornien takana.

GUM oli olemassa jo neuvostoaikana, silloinkin hieno, mutta  nyt vielä hienompi, sellaisia liikkeitä etten uskalla edes sisään mennä. Kuinka ollakaan, en ottanut tietysti yhtään kuvaa sisältä.. Mutta on siellä hyviä ja edullisiakin ruokapaikkoja, kuten blinikahvila. Blinit Venäjällä ovat samanlaisia kuin meidän letut, eivät siis niitä paksuja tattarijauhoista tehtyjä pieniä ja pyöreitä.  Blinit paistetaan ravintolassa odottaessa, täytteeksi saa lohta, kanaa jne. Itse otin rahkaa ja rusinoita, palanpainikkeeksi teetä. Maksoi 350 ruplaa eli 5,94 euroa.

Kävimme GUMin kahdessa kirjakaupassa, toinen oli taiteeseen erikoistunut, toisessa oli elokuvia ja muuta tilpehööriä enemmän. Ostin itselleni piirakkakirjan ja päätin kokeilla jokaista piirakkaa siitä kirjasta - onneksi ei kovin paksu! Sitten ostin vielä uuden vuoden kortteja.

En ymmärrä mitä teen kun Eija R. lähtee töihin Murmanskiin huhtikuussa - hän aina repii minut kaupungille, kun itse menisin vain kotiin syömään ja katsomaan telkkaria!

Carmen Moskovan multimediamuseossa (MAMM)

Viiden minuutin kävelymatkan päässä on Moskovan multimediamuseo, moderni valokuvauksen ja multimedian museo, hyvätasoinen kuulemma. Lopulta sain sinne lähdettyä, kun siellä oli suomalaisen Stefan Bremerin Duva Diva -näyttely.

MAMM

Olin käynyt aamupäivällä trollikalla Kapitolium-kauppakeskuksessa ostamassa ruokaa ja tabletin (Samsung Galaxy), ja jostakin syystä jalkani olivat ihan muusina, kävely sattui joka askeleella. En siis kävellyt kovin nopeasti, ja katsoin vähän happamena kun en pysynyt ihan selvästi minua iäkkäämmän miehen tahdissa - molemmat ylitimme kadun vasten punaisia ja tietysti siihen tuli autoja joka suunnasta, mies kohteliaasti pysäytteli niitä käsiliikkeillä. Jonkun matkan päässä hän kääntyi takaisin puoleeni, osoitti kadun päässä siintävää Venäjän ulkoministeriön rakennusta (yksi näistä ns. Stalinin hampaista) ja kysyi, mikä niistä se on. Olin ihan pollea kun saatoin sanoa, että se on MID. 

Hän kertoi käyneensä kävelyllä Gorkin puistossa, mutta siellä oli aivan liikaa väkeä, Sitten hän kysyi aksenttiini viitaten, olenko tsekki. Hänellä itselläänkin oli aksentti ja kysyin tietysti. Hän vastasi kysymyksellä eli maailman kauneimman A:lla alkavan meren rannalta. Tarjosin Asovan ja Aigeian merta, mutta hän antoi minulle huonot arvosanat - lopulta hän sanoi olevan entisestä Jugoslaviasta, Montenegrosta eli Adrian meren rannalta. Asunut Moskovassa jo useita vuosia, eläkkeellä mutta käy vielä lähes päivittäin töissä. Tässä vaiheessa kävelimme jo käsikynkkää, ja ihan selvästi oli miehellä pilkettä silmissä! Hän pyysi  minua arvaamaan ikänsä, ja arvasin 75 v - oikeasti oli 80 vuotta. Voi kun olisi yhtä hyvässä kunnossa siinä vaiheessa, jos nyt ylipäänsä on elossa! Sitten olimmekin MAMMin edessä, missä Arja ja Eija minua odottivat. Olisipa hauska tavata tämä tyyppi uudestaan!

Diva Duva -näyttely oli tosi hyvä, mahtavia, voimakkaita muotokuvia. Tämä nimenomainen kuva toi jostakin syystä mieleeni Kurosawan vanhaa Japania kuvaavat filmit ja niiden  matruunat.

MAMMissa on usea kerros, ja lopulta olimme ihan uuvuksissa, Arja sanoi ettei jaksa  katsoa yhtään kuvaa enää. En minäkään, Eija meni meidän puolesta ylimpään kerrokseen, mutta ei siellä ollut mitään näkemisen arvoista. Näkemisen arvoisia olivat kyllä Azerbaidzania esittelevät kuvat ja vääntynyttä todellisuutta kuvaavat erilaiset ihmeellisyydet. Paljon oli väkeä, niin kuin kaikkialla Moskovassa.

Ulkopolitiikkaa Ikean-reissulla

Tässä on lomakin välissä, mutta täytyy vielä yksi kauppaseikkailu kertoa. Meidän piti työkaverini Arjan ja hänen brittimiehensä Rogerin kanssa mennä käymään viikonloppuna Ikeassa. Arja sai kuitenkin töissä kiertävän flunssan juuri silloin, joten päätimme käydä siellä keskiviikkona - Arja oli joka tapauksessa viikon lomalla ja minä pidin yhden erillisen lomapäivän.

Lähdimme heti aamusta, että olimme paikalla lähes avaamisaikaan eli klo 10. Ikea on auki klo 10 - 02. Taitaa olla totta, että Moskova elää myös öisin, sillä ainakin kaksi ihmistä on kertonut seisoneensa ruuhkassa auton kanssa puolen yön aikaan. Kun lähdin Suomeen junalla, menin metrolla rautatieasemalle klo 10 illalla, ja metrojuna oli ihan täynnä. Mutta siis sinne Ikeaan. Oli mukava verrytellä englantia Rogerin kanssa, sillä en ole puhunut englantia vuosiin.

Roger inhoaa isoja kauppakeskuksia (taitaa tosissaan rakastaa Arjaa kun lähti meitä kuskaamaan..), oli ottanut paksun kirjan mukaansa. Me Arjan kanssa sukelsimme Ikeaan, ja olimmekin tosi tehokkaita eli olimme siellä Arjan  mukaan vain 2,5 tuntia. Molemmilla oli lista mukana. Itselläni listalla isoimpina televisiopöytä ja vierassänky kahdelle.

Kun olimme menossa kassajonoon, nuori mies tuli tarjoamaan tavaroiden kuljetusta kotiin halvemmalla kuin Ikean virallinen kuljetus. Ikean kotiinkuljetus Moskovassa  toimii loistavasti, tavarat saa joko samana päivänä tai seuraavana päivänä, kun Suomessa niitä saattaa joutua odottamaan kuukaudenkin. Sitten voi vielä vuokrata auton, jonka mukana pääsee itse kotiin saman tien. Tämä nuori mies Roman siis tarjosi Ikean virallisen systeemin ulkopuolelta autoa ja kuljettajaa, jonka mukana pääsisimme kotiin.

Ensimmäinen reaktioni oli ei - mistä minä tiedän mikä tyyppi tämä Roman on. Sanoin että otamme virallisen kuljetuksen. Sitten  tuli  Romanin kuljettaja juttelemaan, sympaattisen oloinen nuori mies nimeltään Dimitri.  Molemmat antoivat käyntikorttinsa. Arjan kanssa päättelimme, että eivät ne voisi Ikeassa tarjota palveluksiaan, jos olisivat huijareita - ehkä oli jopa jonkinlainen sopimus Ikean kanssa, jolloin tyypit olivat avuksi myös liikkeelle. Päätimme että menen omien tavaroideni kanssa kotiin tällä kyydillä, ja Arja ja Roger menevät omallaan - joka tapauksessa sänkyni ei olisi mahtunut heidän autoonsa.

Dimitri oli puhelias tyyppi, kotoisin Luganskista Ukrainasta. Naimisissa, kaksi lasta, muuttanut Moskovaan jo 12 vuotta sitten. Vanhemmat tulivat Moskovaan pahimpien pommitusten ajaksi, mutta palasivat pian takaisin ja ovat nyt sanoneet, että haluavat jäädä sinne. Dimitri taas haluaisi heidät tänne, ja tekee pitkää päivää jotta saisi tarpeeksi rahaa ostaakseen heille asunnon jostakin läheltä omaansa. Hän tekee erilaisia ajoja, Ikean kuljetusten lisäksi muitakin. Voisi esimerkiksi kuskata minun vieraitani kaupungilla - ainoa ongelma on, että puhuu vain venäjää. Pitkiä päiviä töitä, ehtii nukkua yleensä vain 5 tuntia yössä. Kun pidin pienen saarnan nukkummisen tärkeydestä, hän lisäsi että ei hän aina nuku viittä tuntia, joskus nukkuu kolmekin tuntia..

Dimitri on siis Itä-Ukrainasta eli sieltä missä pääosa asukkaista on venäläisiä. Ymmärtää kuulemma ukrainaa, mutta ei osaa sitä kirjoittaa kunnolla. Autossa roikkui keltamusta nauha Dimitrin oman kannan osoituksena. Kysyi, mitä mieltä suomalaiset ovat Ukrainan tilanteesta. Suomessa nyt voidaan olla mitä mieltä vain enkä halunnut lähteä yksityiskohtaisemmin selostamaan erilaisia sävyjä, vaan uskoisin sanoneeni totuuden kun sanoin, että Suomessa toivotaan että Ukrainassa saataisiin aikaan rauha mahdollisimman pian ja sota Euroopassa loppuisi. Mutta lisäsin, että suomalaiset eivät kyllä halua, että venäläiset tulevat pelastamaan meitä miltään. Tälle Dimitri hymähteli eli ymmärsi mitä tarkoitin.

Kysyin  mitä mieltä hän itse on, mitä tapahtuu seuraavaksi. Dimitri oli sitä mieltä, että on jo tapahtunut puolin ja toisin niin paljon, että muuta mahdollisuutta ei ole kuin antaa Itä-Ukrainalle autonomia. Jonkun ajan kuluttua sitten kaikessa  hiljaisuudessa liitetaan vähitellen alue Venäjään..

Dimitri oli selvästi ajanut paljon, hän tarkkaili navigaattorin varoituksia ruuhkista ja muutti ajoreittiä niiden mukaan. Yhdessä vaiheessa hän mietti, kannattaisiko vähän sääntöjä rikkoen koukata sivureittiä, mutta tuli sitten siihen tuloseen että ei kannata - jos jää kiinni, saa sakot ja aikaa tärvääntyy. Muutkin ovat todenneet, että valvontaa on lisätty ja sakkoja tulee liikenteessä helpommin kuin ennen.

Dimitri auttoi tuomaan tavarat neljänteen kerrokseen. Lopulta maksoin hänelle varmaan enemmän kuin se Ikean virallinen hinta on ja ihan omasta päästäni, sillä en enää muistanut mitä Roman oli hinnaksi esitellyt, kuitenkin se oli vähemmän kuin Ikean hinta. Mutta kyllä kannattikin maksaa pari satasta enemmän, sillä kun Dimitri oli lähtenyt ja istahdin keinutuoliin soittamaan Arjalle,  he olivat Rogerin kanssa vielä kotimatkalla eivätkä edes lähellä kotia.

Tässä on sitten puolet Ikean sängystä koottuna. Moskovassa oli tuolloin kytketty lämmitys päälle eli patterit paahtoivat täysillä, vaikka ulkona oli harvinaisen lämmin syyspäivä. Pattereita ei voi säätää eli ainoa keino on pitää ikkunoita auki, ja siitä huolimatta hiki päässä ruuvaria kääntelin.

Viherkasveja ja hunajaa

Kävin aamulla naapurissa asuvan työkaverini Petterin kanssa autolla Zolotoj Vavilonin kauppakeskuksessa. Ostin yhden ison viherkasvin (jonkun sortin palmu), kaksi limoviikunaa ja yhden muun viherkasvin. Kotona alkaa näyttää kotoisemmalta!

Ostoskeskuksessa on myös ruokakauppa tai eräänlainen prisma nimeltään O'kei. Hyvä kauppa, harmi kun on niin kaukana.

Mennessä sattui kumma juttu. Lähdimme liikenteeseen kymmenen pintaan lauantaiaamuna, ja kadut olivat koko lailla tyhjiä - moskovalaiset valvovat pitkään ja heräävät myöhään. Sitten yhtäkkiä alkoi syntyä ruuhkaa. Epäilimme että edessä olevassa isossa risteyksessä on tapahtunut onnettomuus. Jonossa seisoessa kiinnitimme huomiota siihen, miten paljon Keski-Aasiasta kotoisin olevan näköisiä miehiä liikkui kadulla. Ensin ajattelimme heidän menevän töihin, mutta kun osalla heistä oli pieni lakki päässään, arvelimme heidän tulevan moskeijasta. Petteri kertoi, että moskeijat ovat yleensä huomaamattomasti jollakin sisäpihalla, sillä muslimit eivät ole venäläisten erityisessä suosiossa. Sitten tulimme siihen isoon risteykseen, josta Prospekt Mira alkaa. Siellä parveili poliiseja ja turvallisuuspoliisin Omon-joukkoja. Mistään kolarista ei näkynyt jälkiä. Kun ohitimme risteyksen, vasemmalla puolella oli varmaan yli sadan metrin matkalla Omon-joukkojen kuorma-autoja. Liikenne veti taas, ja paluumatka mennä hujahti puolessa tunnissa, kun menomatkaan kului tunti. Lopulta päättelimme, että poliisin paljous liittyi jotenkin muslimeihin. Myöhemmin Gena kertoikin, että radiossa oli kerrottu jostakin islamilaisesta juhlapäivästä. Petteri oli varmaan oikeassa arvellessaan, että poliiseja on rahdattu paikalle niin suuri määrä pelkästään osoittamaan, että ei kannata yrittääkäään mitään.

Raahasin tavarani kotiin ja huokaisin vähän aikaa viherkasvejani ihaillen. Sitten lähdimme Marjan ja Genan kanssa Kolomenskojen hunajamarkkinoille. Markkinat ovat olleet käynnissä elokuun puolesta välistä lähtien ja jatkuvat 26.10. saakka.

Ajattelin että ostan sieltä pari purkkia. Ja vielä mitä! Nyt minulla on kotona kuusi purkkia hunajaa: on valkoapilahunajaa, eukalyptushunajaa, omenahunajaa. seetripuuhunajaa ja pari muuta joita en enää edes muista, mutta toinen auttoi kröhään. Myyjien mukaan eri hunajalaadut auttoivat mikä mihinkin vaivaan. Laskimmekin että olemme maistaneet niin monta eri sorttia, että terveytemme on taattu ainakin loppupäivän.

Oli kummallista miten erilaisia makuja hunajasta löytyy ja erilaisia värejä. Kastanjahunaja oli kammottavan makuista, mutta muut kokeilemani olivat ihan ok tai todella hyviä. Jäi vähän harmittamaan se yksi ostamatta jäänyt, jossa oli parin muun kukan lisäksi valeriaanaa - auttoi kuulemma hermostuneisuuteen, mutta maku oli todella täyteläinen ja hyvä. Toinen ostamatta, mutta mieleen jäänyt oli teeruusuhunaja - tuli mieleen turkish delight -herkut, itämaissahan harrastetaan ruokien maustamista kukkaisaromeilla.

Yksi viimeisimmistä kohdalle osuneista myyjistä oli Marielista kotoisin eli kielisukulainen. Hänellä oli kojussaan hienoja kuvia, missä hän oli milloin minkäkin kukkivan pellon pientareella. Hänen valkoapilahunajansa oli parempaa kuin yksi aiemmin maistamani, ja tietysti nyt sukulaisnaista oli tuettava. Lyhyesti sanoja vertaillessa löysimme ainakin pari sanaa, jotka tuntuivat puolin ja toisin tutuilta (äiti ja pirtti).

Tilastojen mukaan venäläiset suhtautuvat länsimaalaisiin ynseämmin kuin ennen. Se ei ainakaan vielä ole näkynyt mitenkään, vaikka en ihmettelisi jos alkaisi näkyä - niin valtavaa propagandavyörytystä tulee televisiosta ja lehdistä.  Media on lähes kokonaan hallituksen hallussa, ja sen näkee. Venäjällä vapaat toimittajat ovat todella hengenvaarassa - esimerkiksi suurin piirtein kaikki Ukrainassa kuolleiden venäläisten sotilaiden hautajaisista kirjoittaneet on hakattu sairaalakuntoon. On kerta kaikkiaan uskomatonta ja kunnioitettavaa, että he siitä huolimatta kirjoittavat.

En aluksi ollut kovin selvillä Venäjän sanomalehdistä, mutta kyllähän sen Venäjän hallituksen äänitorven tunnistaa jo ulkoasusta: Rossiiskaja Gazeta on hyvää paperia, kaikki kuvat värikuvia ja vielä isoja läpi koko lehden. Artikkelit ovat taiten kirjoitettuja, esimerkiksi kulttuuriuutiset ja muut ei-poliittiset jutut. Poliittiset jutut tietysti tukevat Putinin linjaa, mutta eivät nekään niin ilmiselvän propagandistisesti kuin ykköskanavan uutiset. Valtalehtien toimittajilla on kuulemma tosi hyvät palkat verrattuna länsimaisiin toimittajiin. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Moskova on kallis kaupunki, varsinkin jos ei ole aikaa etsiä edullisempia hintoja.