Itsenäisyyspäiväjuhlat

Vastaanotot ovat minusta aina olleet epämiellyttäviä tapahtumia. En innostu vaatteista enkä kengistä tai hienoksi laittautumisesta, vaan se on aina jotenkin työlästä ja hankalaa. Sitten itse tilaisuudessa on ihan älyttömästi väkeä, kaikki joutuvat huutamaan kuullakseen mitä toinen sanoo. Yleensä en edes tunne juurikaan väkeä, niin hallinnossa kuin konsuliasioissa on vain vähän sellaisia jotka kutsutaan vastaanotoille ja niistäkin monia en ole koskaan tavannut kasvokkain.

Nytkin olin kutsunut pohjoismaisia kollegoja, joista en ketään tuntenut näöltä, kahden kanssa olin vaihtanut sähköposteja ja yhden kanssa puhunut puhelimessa. Tällä kertaa etsimme Ruotsin Berntin kanssa toisemme ja olikin kiva tavata nenäkkäin, yritän sinnikkäästi puhua ruotsia. Mutta mitä sitten? Tuntui tyhmältä  seisoskella ja jutella omien työkavereiden kanssa. Päätin muuttaa taktiikkaa ja mennä juttelemaan jokaisen yksikseen lasi kädessä seisoskelevan kanssa tai keskenään seurustelevien pariskuntien. Se olikin hyvä päätös, illasta tuli paljon mielenkiintoisempi.

Ensimmäisenä iskin romanialaiseksi konsuliksi osoittautuneeseen mieheen, joka ilahtui kovasti siitä että tulin juttelemaan. Seuraavaksi kävin juttelemassa nuorehkon naisen kanssa, joka oli juuri viiden Suomen-vuoden jälkeen palannut  Venäjän ulkoministeriön Eurooppa II -osastolle,  puhui suomea. Hän muisteli haikeana Helsingin syksyä, joka meren takia on yleensä pitkä ja lempeämpi kuin Moskovassa.

Vanha ystäväni Olli tuli joulukuun alussa puolen vuoden työkeikalle suurlähetystöön. Houkuttelin Ollin seurakseni erään nuoren miehen puheille - hän osoittautui irlantilaiseksi kansalaisjärjestöihmiseksi, josta todennäköisesti on Ollille hyötyä työn alla olevassa projektissa.

Ollilla on virkamiehen homman lisäksi sivupersoona eli hän kääntää venäläistä kirjallisuutta suomeksi. Yhtäkkiä huomasin Viktor Jerofejevin seisoskelevan ihan lähellä ja suorastaan vedin Ollin häntä jututtamaan. En kylläkään tässä vaiheessa muistanut, että Olli on kääntänyt nuoruudessaan yhden Jerofejevin kirjan (Moskovan kaunotar). Olin viime keväänä nähnyt Suomen televisiossa kiinnostavan dokumentin Jerofejevista ja ajattelin, että nyt kun on mahdollisuus tavata, niin ei päästetä ohi.

Kättelin Jerofejevin, mutta siihen se jäi. Herrat nimittäin löysivät toisensa ja uppoutuivat keskustelemaan. Olli oli kuulemma kerran ollut samassa tilaisuudessa Jerofejevin kanssa, mutta silloin nuorena miehenä ei ollut hirvinnyt mennä juttelemaan. Jerofejev muistikin, että ei ollut juuri sen kirjan suomentajaa tavannut, ja kutsui Ollin kylään kotiinsa. Minä olin tässä vaiheessa jo hävinnyt takavasemmalle.

Tapasin vielä illan kuluessa 24 vuotta naimisissa olleen kongolais-kiinalaisen pariskunnan. He olivat tutustuneet kun kongolaismies oli opiskelemassa Pekingissä. Ainoa tytär opiskelee Los Angelesissa. Rouva otti innokkaasti kuvia puhelimellaan ja lupasi lähettää minullekin, niin että meitsie on tulossa. Mies on työssä Kongon suurlähetystössä.

Jututin myös Ukrainan suurlähetystön nuorta miestä, joka taivasteli että ei kaksi vuotta sitten Moskovaan tullessaan osannut aavistaakaan minkälaiseksi tilanne kehittyy. Suomella ja Ukrainalla on kuulemma sama ongelma eli yhteinen iso naapuri. Yhtäkkiä hänen puhelimensa soi ja hänen täytyi häipyä - uutisista huomasin että suhteissa oli tapahtunut taas ikään kuin nytkähdys eteenpäin, mutta pirukos näistä tietää.

Kävin jututtamassa pariskuntaa, jonka mies on sotatieteellisen julkaisun päätoimittaja. Rouva oli erittäin herttaisen tuntuinen, tulisimme hyvin toimeen enemmänkin, mutta  mies katsoi koko ajan minua pitkin nenänvarttaan ja totesi sitten että heidän taitaa olla aika lähteä.

Lopuksi keskustelin vielä harmaatukkaisen, hyvin vanhan ja hyvin herttaisen miehen kanssa, joka osoittautui moneen kertaan palkituksi ja Kalevalaakin kuvittaneeksi Mjud Metsheviksi. Hänen vaimonsa Olga Hlopina muisteli tavanneensa minut jossakin ja minustakin he tuntuivat tutunoloisilta, mutta en mitenkään muista missä - joskus 25 vuotta sitten ehkä? Joka tapauksessa sain kutsun johonkin taiteilijatalon tapahtumaan 23.12., ja saattaapa olla että menenkin, ainakin jos Tatu suostuu tulemaan  mukaan.

Tämä oli paljon mielenkiintoisempi tapa seisoskella kaksi tuntia vastaanotolla, ja tällä tiellä aion jatkaa seuraavinakin vuosina! Tosin edustustoille on annettu ukaasi jättää itsenäisyyspäiväjuhla taloudellisista syistä pitämättä. Moskovasta yritetään saada erityislupa juhlaan, sillä sen pitämättä jättäminen voitaisiin tulkita väärin. Täällä on ollut kesäisin hyvin suosittu puutarhajuhla, josta olisi helpompi luopua.

Toinen lumi, ensimmäinen loska

Viime yönä satoi lunta, joka ei sulanut heti pois. Jo eilen illalla huomasi, että jotakin on yön aikana luvattu tapahtuvan: katujen kunnossapitolaitos kylvi joka paikkaan suolan ja ties minkä sekoitusta. Sen seurauksena kadut olivat aamulla märkiä, ei lunta eikä jäätä. Päivän mittaan märkyys, lumi ja se jokin ihmeaine saivat aikaan ruskean möhjän, joka kulkeutuu kengissä sisään neljänteen kerrokseen asti.

Minulla oli ostettavaa rautakaupasta, kempparista ja vaateliikkeestä. Kun oli aikaa, päätin lähteä Kultaiseen Babyloniin kaupungin toiselle laidalle trolleybussilla. Pysäkki on parin sadan metrin päässä ja reitti kulkee läpi koko kauniin keskustan. Viikonloppuisin trollikka menee vain kaksi kertaa tunnissa, mutta tiesin jo sen verran, että en joutunut pitkään odottamaan. Trollikkaa käyttävät pääsääntöisesti vanhat ihmiset ja lastenvaunujen kanssa liikkuvat. Nytkin oli pysäkillä minun lisäkseni kolme muuta tätiä. Metroasemilla on aina pitkiä portaita kuljettavaksi, se on nopea mutta ei huonojalkaisten liikuntaväline. Eikä sieltä näe mitään, yhtäkkiä vain pullahtaa ulos toisella puolella kaupunkia.

Matka kesti tunnin, ja ikkunat olivat siitä ruskeasta möhjästä likaiset, mutta näki niistä nyt vielä aika hyvin, katujen nimet mukaan lukien. Loppuvaiheessa yhdellä pysäkillä pelmahti sisään paljon eri-ikäisiä ihmisiä -  jokin metroasema varmaan lähellä eikä siihen suuntaan muuta julkista välinettä. Moskovassa nuoret antavat pyytämättä paikan vanhemmille, minunkin vieressäni oleva tyttö pomppasi heti ylös kun huomasi vanhemman miehen tulevan käytävää pitkin. Itsekin saan usein istumapaikan metrossa, ja otan sen kiitoksin vastaan.

Etsin rautakaupasta tarroja joilla saa adsl-yhteyden johdot siististi seinään kiinni, mutta en onnistunut löytämään. Sen sijaan ostin irtoteräleikkurin (2,95 euroa) ja kaksi pakkausta  P-ikkunantiivistettä (olisikohan ollut noin 13 euroa). Marks & Spenceriltä ostin hieman fiinimmän jakun (60 euroa), kun työn puolesta on tiedossa erilaisia kutsuja kokouksiin ja joulujuhliin.

Tulin takaisin kotiin samalla trollikalla, mutta nyt sivuikkunoista ei nähnyt enää mitään. Kuskin ikkuna sentään oli puhdas.

Moskovassa on tähän aikaan vuodesta alennusmyyntejä, kun alkaa uuden vuoden lahjasesonki. Mutta joka paikassa puhutaan, että hinnat nousevat ensi vuonna. Aiemmin hankitut ulkomaiset tavarat myydään pois nykyisillä ruplahinnoilla, mutta uustuonti on kalliimpaa eikä kukaan tiedä kuinka paljon kalliimpaa - rupla kelluu. Kun elokuussa tulin tänne, 1000 ruplaa oli noin 220 euroa - nyt se on 150 euroa. Ei ihme että venäläinen henkilökuntamme alkaa olla huolissaan ruplapalkkojensa arvon alenemisesta. Ihan mutu-tuntumallakin huomaa, että ruokakaupasta tehdyt normiostokset tulevat nyt kalliimmaksi kuin vielä syyskuussa.

Uusrikkaat harrastavat täälläkin penthouse-asuntoja. Keskustassa melkein joka talossa on jonkinlainen viritys katolla. Työkaverini ikkunasta näkyy naapurin kattoparvekkeen japanilainen puutarha. Näin trollikkaa odotellessa toisessakin talossa vastaavan puita kasvavan kattopuutarhan.

Kuvasta näkyy toinenkin kumma juttu eli nuo kaapelit jotka menevät kerrostalosta toiseen - niitä on joka paikassa enkä tiedä mitä ne ovat - puhelinkaapeleita? Yritän muistaa kysyä sähkömieheltämme Jarnolta.

Venäjän villi 1990-luku

Venäjän-opettajani Natalia muisteli Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisiä villejä vuosia 1991 - 1994. Maalla ei ollut kunnon johtoa, nopeimmat ja vahvimmat rynnivät ja ottivat minkä saivat. Kaupoissa ei ollut  mitään, palkkoja ei maksettu kuukausikausiin. Yhtenä syynä palkkojen maksamattomuuteen on esitetty, että johtoporras otti palkkarahat omaan käyttöönsä ja osti niillä minkä irti sai. Tuohon aikaan valtion asuntoja yksityistettiin, ja esimerkiksi mummoja peloteltiin myymään asuntonsa pilkkahinnalla. Kaduilla ammuttiin, rikollisjoukkueet taistelivat keskenään, pelotti kuulemma astua ulos kadulle kun ei koskaan tiennyt mitä siellä tapahtuu.

Natalia on itse tavallisesta moskovalaisperheestä, ei ole suhteita valtaapitäviin eikä minnekään muuallekaan, mistä olisi ollut hyötyä. En muista onko ollut koskaan puhetta vanhempien ammatista, mutta uskoisin heidän olevan ns. sivistyneistöä. Kun edellisen kerran olin Moskovassa, Natasha asui mummonsa kanssa kommunalkassa, kävin siellä kerran kylässä.

Natashan vanhemmat olivat säästäneet palkastaan eläkepäiviä varten valtion omistamaan Sberpankkiin. Eivät olleet rahat sielläkään turvassa, sillä devalvaation ja rahanleikkauksen jälkeen heille ei jäänyt säästöistä juuri mitään jäljelle. Natalia itse oli töissä jossakin firmassa, joka maksoi palkan dollareissa, palkat maksettiin tiettyyn pankkiin avatulle tilille. Uskoisin, että kyseessä oli jokin kielenopetukseen erikoistunut yritys, koska Natalia on aina ollut opettaja. Hänelle jäi firmaan palkkasaatavia kahdeksan vuoden ajaksi, mutta sai ne lopulta, tosin ruplina ja huonoon kurssiin.

Olemme usein ihmetelleet, miten venäläiset selvisivät sen ajan kun kaupoissa ei ollut ruokaa eikä palkkojen maksuun voinut luottaa. Natalia kertoi, että vaikka palkkaa ei tullut, töissä kannatti käydä - mitä muuta olisi voinut tehdä, ja aina oli kuitenkin toive siitä että jossakin vaiheessa palkat maksetaan tai ainakin aletaan maksaa. Hänellä itsellään oli ystävä- ja sukulaispiiri, josta jokainen aina osti ruokaa kun eteen tuli ja sitten illalla soiteltiin rinki läpi ja kyseltiin kuka oli löytänyt mitä ja mitä kukakin tarvitsee.

Peruselintarvikkeet olivat kortilla. Kuukausiannokseen kuului kaksi pulloa vodkaa per henkilö. Natashan perhe vanhemmat ja mummo mukaan lukien sai siis luvan ostaa kuukaudessa 8 pulloa vodkaa. Pullokupongit vaihdettiin toisiin, hyödyllisempiin.

Kaupoissa ei tosiaan ollut mitään. Itse muistan 1990-luvun alusta ajan, kun ruokakaupoissa oli hyllykaupalla ruskeaa saippuaa ja etikkaa, mutta ei välttämättä kananmunia. Sittemmin oli kuulemma vain metrikaupalla tyhjiä hyllyjä. Natashalla oli ollut pitkään suomalaisia oppilaita ja sitä kautta tarjoutui jossakin vaiheessa tilaisuus käydä Helsingissä. Itäkeskuksen grilliosastolla hän oli pyörtynyt lihan hajusta ja yleisestä järkytyksestä - tosin lyhyeksi ajaksi vain, ihmiset olivat tulleet avuksi ja luulleet että hän on nälissään (Natasha on aina ollut erityisen laiha).

Sitten vähitellen 1994 kauppoihin alkoi ilmestyä tavaraa, palkat maksettiin ja elämä asettui uomiinsa. Itse menin vuonna 1994 Pietariin töihin. Silloin oli jo olemassa hyvin varustettuja kauppoja, mutta   rikollisjengeistä puhuttiin. Kaduilla liikkui nahkatakkisia kaljuja miehiä, ajoivat hienoilla autoilla, välillä kuuli juttuja ammuskeluista. Konsulimme sai naarmuja päähänsä ja kotona vielä löysi otsanahan alta luodin, kun joutui Europeiskaja-hotellin kahvilassa keskelle ammuskelua. Mutta niihin aikoihin ajat siis alkoivat parantua.

Hurja 1990-luku saattaa olla rikkana rokassa vaikuttamassa siihen, että venäläiset arvostavat  Putinia ja vahvaa johtajaa, joka pistää rosvot kuriin vaikka rapatessa roiskuisikin. Toisaalta kaikissa lukemissani Venäjä-oppaissa korostetaan sitä, miten johtoasemassa olevien täytyy näyttää valtansa ja varakkuutensa, muuten ei ole uskottava. Huoh.. juuri nyt ajattelin miten meidän autonkuljettajat pitäisi saada kuriin ja herrannuhteeseen, alkavat hyppiä kaikkien muiden paitsi suurlähettilään nenille.

Moskova alkaa valmistautua uuteen vuoteen, täällä on aivan upeita valoja, joulukuusia ja koristeita. Kotikadullani olevassa koulussa on puun ympärille kiedottu valo, joka välkkyy välillä kuin teknodiskossa. Yritin ottaa siitä videokuvaa, mutta on tekniikassa vielä hiomista.

Kansainvälinen naisten basaari

Kansainvälinen naisten klubi järjestää vuosittain Moskovassa joulun alla basaarin, jossa eri mailla on omat ständinsä. Basaarissa myydään mitä kukakin maa on saanut haalittua kokoon, lisäksi myydään kansallisia ruokia. Tuotto menee IWC:n hyväntekeväisyysprojekteille Venäjällä.

Basaarille on varattu tilat Radisson Slavjanskij-hotellissa, minne heti aamusta suuntasimme Marjan ja Genan kanssa. Siellä oli tietysti jono ja ihan mahdoton tungos lipunmyynnissä. Suomella ei ollut omaa ständiä - ei ole ketään tarmokasta puolisoa, joka lähtee pyytämään lahjoituksia ja organisoimaan leipomis- ja ruoanlaittotalkoita. Mietimme myös Marjan kanssa, että joissakin maissa on varmaan helpompi saada lahjoituksia kuin Suomessa, ja lisäksi kulttuuriin kuuluu kotirouvuus eli on ehkä enemmän aikaa ja tarmoa osallistua tällaisiin tapahtumiin.

Olihan se kiva nähdä erilaisia ständejä, osassa ihmiset kansallispuvuissaan. Mutta älytön tungos ja taas hiki päässä!

Ostin kuitenkin yhtä ja toista omasta mielestäni tarpeellista: Virosta villalakin ja kaulaliinan (vähän Tatun tuloakin ajatellen), Mongoliasta sisätossut ja Palestiinasta pienen tarjottimen (ollut kauan  jo suunnitelmissa).

Lisäksi ostin ruokaa: Tsekeistä mysliä (Marja kehui viime vuoden perusteella), Namibiasta sardiineja (pakko oli Namibiasta jotakin ostaa), Armeniasta luonnonkarkkeja (joku toi töihin tuliaiseksi, aivan ihania), Omanista taateleita, Indonesiasta nasi gorengia ja Turkista piirakoita. Nyt on nasi goreng lämpiämässä, syön sen lounaaksi.

Nuo armenialaiset 'karkit' ovat kirsikoita, taateleita ja aprikooseja, joihin on tökätty manteli sisään - nam! Ajattelin säästää ne jouluherkuiksi.

Moskova alkaa sonnustautua jouluun ja erityisesti uuteen vuoteen, kaupunki on tosi kauniisti valaistu jo nyt, ja lisää on kuulemma luvassa joulukuun alkupuolella.

Kultainen maili

Asun juuri ja juuri kaupungin keskustassa eli Sadovoje kaltson, Puutarhakehän sisäpuolella. Nyt jos olisin insinööri, etisisin jostakin kuinka pitkä tuo ympyrän muotoinen, muistaakseni viisi, paikoin seitsemän kaistaa molempiin suuntiin käsittävä katu on, mutta kun en ole niin en hae - ison ympyrän se kuitenkin tekee. Alla kuva Puutarhakehästä eräänä sunnuntaiaamuna, kun moskovalaiset eivät vielä olleet kunnolla heränneet.

Kaunpunginosani on nimeltään Hamovniki. Täällä on mm. Tolstoin museo ja lähistön taloissa on asunut kuuluisuuksia - esimerkiksi Jesenin Isadora Duncanin kanssa.

Moskova-joen ja Ostozhenka-kadun välissä on alue, jota moskovalaiset sanovat Kultaiseksi mailiksi. Se on hieman kuin toisesta maailmasta, niin kadut kuin talotkin ovat ensiluokkaisessa kunnossa - ja asunnot kalliita. Jostakin luin, että siellä on paljon sellaisia asuntoja, joiden omistajat asuvat ulkomailla eikä ikkunoissa sen takia näe valoja. Kävin siellä kävelemässä jossakin vaiheessa syksyä - siellä on sekä perustaloja että tätä venäläistä uutta arkkitehtuuria, joka on jonkinlaista art nouveaun, Stalinin ajan ja modernismin sekoitusta, välillä on torneja ja välillä ihmeellisiä lasihäkkyröitä.

Kävin tänään Hamovinikin postitoimistossa postittamassa joulukortit Kentiin, Haaparannalle ja Poriin. Jouduin odottamaan pitkään, ihan hiki tuli. Edessä jonossa oli nimittäin nuori hyvin pukeutunut pariskunta, miehellä siistit farkut ja siisti musta toppatakki niin sanotusti viimeistä huutoa, naisella tyylikkäät talvikengät metallikoristein, tiukat mustat housut ja kauniin kevyesti leikattu puoliturkki (kuten huomaatte,oli aikaa tarkkailla).

Pariskunnalle oli tullut jostakin viisi isoa, kaksinkäsin kannettavaa tiukkaan teipattua pakettia, joiden vastaanottopaperien tekemiseen meni ikuisuus. Molemmat olivat kuitenkin tätä hyvin käyttäytyvää, itsestään numeroa tekemätöntä intelligentsiaa, heitä näytti hieman vaivaavan se että homma vei niin paljon aikaa ja muodostui jonoa, mutta eivät hoputtaneet virkailijaa, vaan olivat yksinkertaisesti vain kohteliaita ja tehokkaita. Arvelin että voisivat olla juuri sen Kultaisen mailin asukkaita ulkonäöstä päätellen.

Mutta sain minäkin korttini postiin - loput joulukortit taidan lähettää Lappeenrannan kautta. Nykäsen Marja kertoi, että hänellä on normaalipostissa mennyt yleensä 1,5 kuukautta siihen kun ovat tulleet perille.

Punaisen torin liepeillä

Palasin Suomesta lentokoneella tällä kertaa. Lento oli Sheremetjevossa klo 11 illalla, sieltä pienen odottelun jälkeen Aeroexpress-junalla Moskovaan, jossa olin noin puolen yön tienoilla. Kerrankin oli tyhjä juna, samassa vaunussa taisi olla vain pari ihmistä. Otin Valko-Venäjän asemalta taksin kotiin enkä edes kiistellyt hinnasta. Tämä oli ns. Keltainen taksi ja kuski Smolenskista, ei Keski-Aasiasta niin kuin epäviralliset yleensä.

Kuski oli käynyt Suomessa joskus 2000-luvun alkupuolella useammankin kerran ja tehnyt Suomesta laivamatkan myös Tukholmaan. Kehui suomalaisten tuotteiden laatua, vaimo kuulemma tykkäsi kun oli erilaisia vaatteita kuin Venäjällä. Suomalaisten juomatapoja kuski ihmetteli, porukka huutaa ja räyhää humalassa. Mutta sitten Suomi oli ilmeisesti nähty ja valuuttakurssikaan ei ollut enää edullinen. Politiikassa kuskille oli mennyt täysin perille median vyöryttämä propaganda, hän oli sitä mieltä että Venäjä pärjää kyllä yksin, rikas maa, ja ihmetteli mitä Suomi Euroopan kanssa veljeilee ja muistutti, että Lenin oli antanut Suomelle itsenäisyyden. Hänellä oli sellainen tunne, että USA:han ei enää Obaman jälkeen saada presidenttiä, jotakin siellä sattuu. Tähän olisin kyllä sanonut, että kaiken todennäköisyyden mukaan sinne tulee Obamaa kovemman linjan presidentti, mutta keskiyöllä matkan jälkeen ei enää tullut venäjän sanoja mieleen.

Viikon virkamatka ja sen aikana hoidetut jutut olivat vieneet mehut niin, että vaikka sunnuntain lepäsikin kotona, vielä maanantaina suorastaan väsytti. Olihan minulla Suomessa ylimääräinenkin sydämen tykytys eli olin saanut kotiin kutsun mammografian jälkeiseen lisätarkastukseen. Onneksi tarkastusaika sattui juuri sille virkamatkaviikolleni ja tarkastuspaikka oli Helsingissä, joten kävin Terveystalossa Kampissa ennen töihin menoa torstaina. Mutta onneksi se ei ollut mitään vakavaa, vaaraton kysta vain.

Niin zeniläinen kuin olenkin eli tulkoon mitä tulee, kyllä rintasyövän mahdollisuus pompahti yöllä herätessä ensimmäisenä mieleen. Tatulle en ensin ajatellut kertoa ollenkaan, mutta tutkimusaamuna ajattelin että täytyy siitä kai sanoa, jos edessä onkin pitkät hoidot. Mutta sitten Tatu silitti Pilliä ja sanoi, että ei  nyt kestäisi yhtään jos jompi kumpi kissoista kuolisi. En sitten viitsinyt sanoa mitään, ja hyvä näin.

Olin ajatellut vötkyillä koko viikon illat kotona, mutta kaksi Eijaa saivat minut tänään tiistaina houkuteltua kaupungille. Maneesissa on viimeisiä päiviä Rurikista kertova historiallinen näyttely, ja ajattelimme mennä sinne jos ei ole pitkät jonot. Oli pitkät jonot, ja päätimme mennä tavaratalo GUMiin ensin haukkaamaan jotakin pientä ja sitten kirjakauppoihin ostamaan joulukortteja.

Tässä kuva Maneesiaukiolta iltavalaistuksessa. Rakennusten takana on Punainen tori ja oikealla  Kreml, vasemmalla tavaratalo GUM kirkon tornien takana.

GUM oli olemassa jo neuvostoaikana, silloinkin hieno, mutta  nyt vielä hienompi, sellaisia liikkeitä etten uskalla edes sisään mennä. Kuinka ollakaan, en ottanut tietysti yhtään kuvaa sisältä.. Mutta on siellä hyviä ja edullisiakin ruokapaikkoja, kuten blinikahvila. Blinit Venäjällä ovat samanlaisia kuin meidän letut, eivät siis niitä paksuja tattarijauhoista tehtyjä pieniä ja pyöreitä.  Blinit paistetaan ravintolassa odottaessa, täytteeksi saa lohta, kanaa jne. Itse otin rahkaa ja rusinoita, palanpainikkeeksi teetä. Maksoi 350 ruplaa eli 5,94 euroa.

Kävimme GUMin kahdessa kirjakaupassa, toinen oli taiteeseen erikoistunut, toisessa oli elokuvia ja muuta tilpehööriä enemmän. Ostin itselleni piirakkakirjan ja päätin kokeilla jokaista piirakkaa siitä kirjasta - onneksi ei kovin paksu! Sitten ostin vielä uuden vuoden kortteja.

En ymmärrä mitä teen kun Eija R. lähtee töihin Murmanskiin huhtikuussa - hän aina repii minut kaupungille, kun itse menisin vain kotiin syömään ja katsomaan telkkaria!

Carmen Moskovan multimediamuseossa (MAMM)

Viiden minuutin kävelymatkan päässä on Moskovan multimediamuseo, moderni valokuvauksen ja multimedian museo, hyvätasoinen kuulemma. Lopulta sain sinne lähdettyä, kun siellä oli suomalaisen Stefan Bremerin Duva Diva -näyttely.

MAMM

Olin käynyt aamupäivällä trollikalla Kapitolium-kauppakeskuksessa ostamassa ruokaa ja tabletin (Samsung Galaxy), ja jostakin syystä jalkani olivat ihan muusina, kävely sattui joka askeleella. En siis kävellyt kovin nopeasti, ja katsoin vähän happamena kun en pysynyt ihan selvästi minua iäkkäämmän miehen tahdissa - molemmat ylitimme kadun vasten punaisia ja tietysti siihen tuli autoja joka suunnasta, mies kohteliaasti pysäytteli niitä käsiliikkeillä. Jonkun matkan päässä hän kääntyi takaisin puoleeni, osoitti kadun päässä siintävää Venäjän ulkoministeriön rakennusta (yksi näistä ns. Stalinin hampaista) ja kysyi, mikä niistä se on. Olin ihan pollea kun saatoin sanoa, että se on MID. 

Hän kertoi käyneensä kävelyllä Gorkin puistossa, mutta siellä oli aivan liikaa väkeä, Sitten hän kysyi aksenttiini viitaten, olenko tsekki. Hänellä itselläänkin oli aksentti ja kysyin tietysti. Hän vastasi kysymyksellä eli maailman kauneimman A:lla alkavan meren rannalta. Tarjosin Asovan ja Aigeian merta, mutta hän antoi minulle huonot arvosanat - lopulta hän sanoi olevan entisestä Jugoslaviasta, Montenegrosta eli Adrian meren rannalta. Asunut Moskovassa jo useita vuosia, eläkkeellä mutta käy vielä lähes päivittäin töissä. Tässä vaiheessa kävelimme jo käsikynkkää, ja ihan selvästi oli miehellä pilkettä silmissä! Hän pyysi  minua arvaamaan ikänsä, ja arvasin 75 v - oikeasti oli 80 vuotta. Voi kun olisi yhtä hyvässä kunnossa siinä vaiheessa, jos nyt ylipäänsä on elossa! Sitten olimmekin MAMMin edessä, missä Arja ja Eija minua odottivat. Olisipa hauska tavata tämä tyyppi uudestaan!

Diva Duva -näyttely oli tosi hyvä, mahtavia, voimakkaita muotokuvia. Tämä nimenomainen kuva toi jostakin syystä mieleeni Kurosawan vanhaa Japania kuvaavat filmit ja niiden  matruunat.

MAMMissa on usea kerros, ja lopulta olimme ihan uuvuksissa, Arja sanoi ettei jaksa  katsoa yhtään kuvaa enää. En minäkään, Eija meni meidän puolesta ylimpään kerrokseen, mutta ei siellä ollut mitään näkemisen arvoista. Näkemisen arvoisia olivat kyllä Azerbaidzania esittelevät kuvat ja vääntynyttä todellisuutta kuvaavat erilaiset ihmeellisyydet. Paljon oli väkeä, niin kuin kaikkialla Moskovassa.