10 vuotta nuoremmaksi

Moskovassa on ollut normaalia kylmempi kevät. Viime viikolla oli muutama lämmin ja kostea päivä, ja tuntuu että puihin ilmestyivät lehdet yhdessä iltapäivässä. Vappuna satoi, mutta toisaalta eipä sillä suurta merkitystä  minulle ollut,  kun en ole koskaan erityisemmin vappua viettänyt. Tein kyllä ostotaikinasta ja nakeista Tatun ja minun perinteistä aattoruokaa eli ns. venäläisiä hodareita. Eivät maistuneet yhtä hyviltä kuin omatekemästä taikinasta tehdyt, nakitkaan eivät tainneet olla yhtä hyviä.

Vappupäivänä kävin töissä tekemässä verkossa veroilmoituksen, kun oma yhteyteni pätki. Muuten tein kotona kaikenlaista pientä pyykinpesusta pöytälampun töpselin vaihtamiseen.

Lauantaina olin pitkällä kävelyllä VDNH:ssa (entinen Neuvostoliiton Kansantalouden saavutusten näyttely) ja sen sivussa olevassa Ostankinon puistossa. VDNH:n alueella on paljon maan eri alueille omistettuja paviljonkeja, jotka 1990-luvulla pääsivät pahasti rapistumaan. Nyt niitä on kunnostettu, samoin koko aluetta remontoidaan uudestaan kaupunkilaisten käyttöön.

Juhla-aikoihin siellä on tyypilliseen tapaan myyntikojuja, joissa on tarjolla vähän kaikkea ruoasta tavaroihin. Kojut on aina somistettu kyseessä olevan juhlakauden tyyliin, nyt siis juhlittiin kevättä.

Tutkimme VDNH:n aluetta laajemmin kuin olen aiemmin tehnyt. Seltä löytyi mm. iso, käytössä oleva tallialue esteratoineen. Kävimme syömässä ulkokahvilassa gruusialaisia hatshapureja, ikään kuin juustopizzoja - kyllä kadutti jälkikäteen, sillä hatshapuri asettui vatsaan kuin kivi loppupäiväksi. Juomaksi otin gruusialaista perinteistä limonadia, tarhunia, teollisen makuista kirkkaan vihreää juomaa. Netistä löysin, että se saa makunsa rakuunasta - juodessani en osannut yhdistää, mutta kyllä se näin jälkikäteen ajatellen rakuunalta maistui.

Ostankinon puisto oli  minulle uusi alue. Metsän lisäksi alueella on iso lasten leikkikenttä ja grillauspaikka, joista valitettavasti en ottanut kuvaa. Siellä oli muutama grilli ja pöytiä penkkeineen - alue oli täynnä perheitä, lapset juoksentelivat ja potkuttelivat potkulaudoilla lähistöllä, vanhemmat olivat tuoneet mukanaan laukkukaupalla syötävää ja juotavaa.

Lammella voi vuokrata veneitä

Moskovassa odotetaan Voitonpäivää (9.5.), jota vietetään 2. maailmansodan eli täkäläisittäin Suuren isänmaallisen sodan päättymisen kunniaksi. Se on aina ollut suuri juhla ja jotenkin läheisempi ihmisille kuin vappu. NL:n aikana ihmisten oli pakko osallistua marsseille työpaikan puolesta, mutta Voitonpäivänä ihmiset tulivat vapaaehtoisesti kaupungille tanssimaan ja juhlimaan, itsekin muistan miten papat ja mammat tanssivat haitarin säestyksellä Bolshoi-teatterin edessä olevassa puistossa.

Nyt Voitonpäivä on masinoitu poliittiseen käyttöön - pääasiallisella propagandakanavalla eli ykköskanavan uutisissa on joka päivä jo maaliskuun lopulta asti uutisoitu milloin milläkin tavalla tulevasta Voitonpäivästä. Kaupoissa on myytävänä Voitonpäivän jäätelöä ja Voitonpäivän keksejä ja Voitonpäivän mitä vain.

Jäätelöä Pyhän Yrjön nauhoin

Metroasemilla ja muilla yleisillä paikoilla jaetaan ns. Yrjönnauhaa, joka symboloi Natsi-Saksasta saatua voittoa - täällä se uutisoidaan sillä tavalla, että venäläiset pelastivat koko Euroopan.

Olihan Venäjän osallistumisella suuri  merkitys, ja paljon venäläisiä kuoli sodassa. Mutta kyllä hypetys on perussuomalaisten talvisotahypetystä potenssiin ties kuinka monta. Eikä siinä voi vastaankaan sanoa tai esittää kyynisiä kommentteja, kun kuitenkin on tärkeästä ja lähes kaikkien ihmisten suvussa kipeästi koetusta asiasta.

Yrjön nauhasta on tullut pyhä juttu - sen yhdistämistä sopimattomiin asioihin tarkkaillaan tiukasti. Tänä vuonna nousi häly siitä, kun Orenburgissa koulutytöt twerkkasivat asuissa, jotka toivat mieleen Pyhän Yrjön nauhan - hyi hyi!

Tänään katsoin sunnuntai-iltapäivänä silittäessäni TV-ohjelmaa, jonka nimi on 10 vuotta nuoremmaksi - tulee nähtävästi joka sunnuntai. Siinä plastiikkakirurgi, hammaslääkäri, kosmetologi, kampaaja ja stylisti pistävät jonkun kerralla 'kuntoon'. Nyt vieraana oli 8 lapsen äiti pikkukylästä Siperiasta, ensimmäistä kertaa lentokoneessa ja ensimmäistä kertaa Moskovassa.

Nainen oli kolmatta kertaa naimisissa, kaksi ensimmäistä miestä olivat juoppoja, joiden  jäljiltä nainen esitteli arpiaan ja erilaisia ruhjeita. Huolimatta kahdeksasta lapsesta hän oli hoikka ja periaatteessa kaunis, mutta ennenaikojaan vanhentunut. Ohjelman alussa kauppakeskuksen ohikulkijoita pyydettiin määrittelemään naisen ikä ulkonäön perusteella: ennen operaatiota hänet arvioitiin keskimäärin 55 vuotiaaksi, ohjelman lopussa 33 vuotiaaksi.

Nainen vietti Moskovassa kolme kuukautta, minä aikana hänen nykyinen, 11 vuotta nuorempi miehensä ja vanhimmat lapset huolehtivat perheestä. Ensin plastiikkakirurgi teki leikkauksia siellä ja täällä naamassa, sitten hammaslääkäri pisti purukaluston kuntoon, sitten kosmetologi teki kasvohoidon ja pisteli botoxia ryppyihin, sitten hänelle hankittiin uusia vaatteita ja tehtiin uusi kampaus.

Kampaajalla nainen kertoi, että on tutustunut uuteen mieheen ja että heillä on intiimi suhde, 'minä olen romanttinen nainen'. Kyllä hän sitten ihan oikeasti olikin tyylikkään näköinen, omien sanojensa mukaan muuttui peräkylien naisesta tyylikkääksi daamiksi. Ohjelman alussa hän kertoi haluavansa tehdä työtä perheväkivallasta kärsivien naisten puolesta, mutta minulle jäi epäselväksi miten käytännössä. Jäin miettimään, miten hän tottuu uuteen naamaansa ja kuinka kauan botoxit kestävät, entäpä asettautuuko sinne Siperiaan ja miten aviomies suhtautuu kun ohjelma tulee ulos ja nainen on siellä kertonut miten tyytymätön on nykyiseenkin mieheensä - joka tosin ei polta, ei juo eikä pahoinpitele, mutta on työtön.

TV on täynnä näitä reality-ohjelmia, ihmiset ovat tolkuttoman avomielisiä, paikalle on hankittu erilaisia lähipiirin ihmisiä ja 'asiantuntijoita', jotka sitten ruotivat kyseessä olevaa tapausta hyvinkin suorasukaisesti. Ohjelmilla on sellaisia nimiä kuin Puhukoot vain (kaiken sortin juttuja, mm. kerran oli yksi Suomessa asuva nainen jonka lapsen huostaanottoasiaa käsiteltiin perusteellisesti; tässä ohjelmassa varsinkin sätitään ja huudetaan toisten päälle), Mennään naimisiin (parinetsintäohjelma) ja sitten yksi jossa löydetään huonosti pukeutuville naisille uudet vermeet ja toinen jossa käsitellään terveysasioita rautalangasta vääntäen, siinäkin esitellään vaatteita joissa naiset olisivat enemmän edukseen.

Perheväkivalta onkin sellainen asia, josta ei Venäjällä ole tapana puhua. Kuitenkin perheväkivallan uhrina kuolee kuulemma vuosittain noin 30 000 naista. Suomessakin tunnetuksi tullut lapsiasiamies Astahov on kuitenkin todennut, että sanaa 'väkivalta' ei saa yhdistää sellaiseen pyhään käsitteeseen kuin 'perhe' - eli perheväkivaltaa ei virallisesti ole olemassa. Olen ymmärtänyt että lasten kanssa työskentelevien viranomaisten yhteistyö sujuu, mutta tämä Astahov ei ole mikään ammatti-ihminen lapsiasioissa, vaan silkkaa politiikkaa.

Suomalaisuus on brändi, ja Levitan venäläisen maiseman ikoni

Moskovassa toimivien suomalaisyritysten väkeä oli töissä aamukahvilla. Melkein kaikilla on nykytilanteessa ongelmia, enimmäkseen rahoituksen kanssa. Valion edustaja oli kutsuttuna esitelmöitsijänä. Valio on käynyt kauppaa Venäjän kanssa jo tsaarin ajoista, mutta oman edustuston se perusti Venäjälle Pietariin vasta 1993.

Valio eroaa muista yrityksistä siinä, että se on osuuskunta - eli ei koko ajan tarvitse hampaat irvessä tehdä voittoa. Valiolla on omia tuotantolaitoksia Venäjällä, esimerkiksi sulatejuustola Moskovan lähellä. Ongelmana on tarpeeksi laadukkaan raaka-aineen saanti nyt kun Suomesta ei voi tuoda enää maitoa tai maitojauhetta. Koska laatu on tärkein bränditekijä, Valio on, päin vastoin kuin muut, lisännyt henkilökuntaa, sillä laadun tarkkailuun täytyy panostaa uudella tavalla. Aiemmin voitiin luottaa siihen,että Suomesta tuotu raaka-aine on jo tarkistettu. Suomessa kuulemma tarkistetaan laatu antibioottijäämien ym. varalta ensin tuottajien luona, sitten kuljetuksen yhteydessä ja lopuksi vielä tehtaalla - ei ole varaa heittää tuhansia litroja maitoa menemään yhden viallisen erän takia. Venäjällä tuottajat käyvät läpi tiukan seulan, kaikki maatilat tarkistetaan ja heille annetaan yksityiskohtaista ohjausta, on palkattu oma eläinlääkärikin.

Vaikka Valion edustaja tietysti puhuu omaksi edukseen, vakuutuin siitä että Venäjällä kannattaa ostaa Valion tuotteita jos eteen sattuu. Täällä tunnetaan Viola-kolmiopakkaus hyvin  jo neuvostoajoilta,  ja maidon ja Oivariinin perään huokailevat kaikki,  niin venäläiset kuin ulkomaalaisetkin.

Valio toi joulukuussa Pietariin koe-erän laktoosittomia tuotteita, joihin oli saatu lupa Venäjän asettaman tuontikiellon julistamisen jälkeen. Venäjän tulli pysäytti erän tullivarastoon ja ilmoitti löytäneensä tuotteista tiettyä antibioottia. Valion puolesta kerrottiin, että Suomessa ei käytetä missään juuri tuota antibioottilaatua, vaan erästä toista. Tullin laboratoriossa tehtiin uusitatutkimus, missä löydettiin sen edellisen antibiootin lisäksi Valion mainitsemaa antibioottia. Tutkinnan aikana kaikki tuotteet olivat ehtineet mennä käyttökelvottomiksi, tuoretuotteita kun olivat.

Moskovassa myytävät leivän päälle tarkoitetut rasvat eivät ole hyvänmakuisia, joten olen alkanut käyttää pelkkää juustoa tai en mitään, leipääkin tulee syötyä hyvin vähän. Voita voisi käyttää,  mutta se pitäisi muistaa ottaa pehmenemään ennen käyttöä.

Suomalaisuus on Venäjällä elintarvikkeissa hyvä bränd. Jatkuvasti näkee tuotteita, joissa annetaan ymmärtää että kyseessä on jos ei suomalainen, niin ainakin suomalaista laatua vastaava tuote tai suomalaisten tekemän laaduntarkkailun läpäissyt tuote tai suomalaisfirman Venäjällä valmistama tuote. Esimerkiksi Valio on joskus vuosia sitten tehnyt yhteistyötä erään firman kanssa, jonka nimi on suomeksi 'tuhat järveä' ja tuotepakkauksissa Suomen lipun kuva. Nyt firma on ilmeisesti saanut määräyksen ottaa lippu pois pakkauksista, mutta järvien ja metsien kuva siihen jää.

Lähikaupassa on myynnissä kaurahiutaleita, joiden valmistajan logo on hyvin saman tyyppinen kuin Myllyn Parhaalla. Samoin myydään erilaisia viljatuotteita nimellä 'Mätti', niissäkin pakkauksessa Suomen lipun kuva - firmalla ei ole mitään siteitä Suomeen. Tässä kuva pikatattarista eli lisää vesi, odota viisi minuuttia ja sinulla on tattaripuuro valmis.

Saara tuli kylään pääsiäiseksi, tosi mukavaa! Sää ei ollut mitä toivoin: olin olettanut, että Moskovan normaali Suomea aikaisempi kevät olisi parhaimmillaan. Mutta ei: me tarvoimme päivän kaupungilla vesi- ja lumisateessa, Saara kylmissään ohuessa takissaan. Kävelimme ensin osan Kristus Vapahtajan kirkolle (se Pussy Riot -kirkko), otimme sieltä trollikan ja sitten taas kävelimme pätkän Tretjakovin gallerialle.

En ole täällä vanhassa Tretjakovissa aiemmin käynyt, sillä se oli aiemmalla Moskovan-reissullani kaikki kolme vuotta remontissa, suomalaiset remontoivat. Tiedän sen siitä, että konsuliasioita hoitaessani vein yhdelle miehelle haasteen työmaalle.

Onhan se hieno museo. Alun joka paikassa samanlaiset 1700-luvun ja 1800-luvun alun maalaukset kävelimme nopeasti läpi, mutta venäläiset klassikot vaativat enemmän aikaa. Aivazovskilta oli yksi aivan mahtava merimaisema, Ivanovilta monia hyviä maisemia, Shishkinin mäntymetsät, Levitanin maisemat, Repin. Uusiakin hyviä löytöjä tuli, esimerkiksi Vereshhjagin, joka on maalannut paljon kuvia Uzbekistanin alueelta ja historiasta.

Saara Levitan-salissa

 Tretjakovin galleriasta kävelimme Kremlin kuvetta Punaiselle torille ja sieltä GUM-tavarataloon syömään Stolovaja 57:ään, missä on tarjolla venäläistyyppistä ruokaa suhteellisen edullisesti. Kyseessä on siis ruokala, jossa osa ruokalajeista valitaan itse, osa annostellaan lautaselle ja sitten mennään tarjottimen kanssa kassalle. Lopuksi ei tarvitse tarjottimia viedä rullakkoon itse, vaan niitä keräämään on  henkilökuntaa.

Stolovaja 57 on yleensä aina täynnä

Kotiin palattua jalat olivat ihan muusina. Työmatka on niin lyhyt, että normaalina arkipäivänä kävelyä tulee hyvin vähän, eikä kuntopyöräily rasita samoja jalan osia kuin kävely. Myös viime viikonloppuna kävelin lähiympäristössä kolmisen tuntia, sillä osallituin opastettuun kiertokävelyyn lähikulmilla.

Opas oli historioitsija Aljona K., ja meitä oli kymmenkunta kuulijaa, kaikki muut olivat venäläisiä. Nämä kulmat ihan vilisevät tuttuja nimiä: lähikaduilla ovat asuneet muun muassa Shaljapin, Majakovski ja Lili Brik, Jesenin, Pushkin, Tolstoi. Venäläisen maiseman yksi ikonisimpia maalareita, Isak Levitan karkotettiin  juutalaisena säännöllisin väliajoin kaupungista, mutta hän palasi aina asumaan Pretshistenkalle. Jeseninin amerikkalainen vaimo Isadora Duncan piti samalla kadulla tanssikouluaan. Muistatteko filmin Isadora, jossa Vanessa Redgrave esitti Duncania? Hyvä filmi, tekisi mieli nähdä uudestaan.

Näille kierroksille aion osallistua vastaisuudessakin - maksoi 400 ruplaa eli 6,50 euroa ja oli tosi kiinnostavaa. Samalla sain harjoitusta venäjän kielessä, oli mukava huomata että pystyn hyvin seuraamaan opasta ja ymmärrän mitä hän sanoo.

Huonot ja hyvät uutiset

Olen viimeksi kirjoittanut helmikuussa, ja nyt on jo maaliskuun puoliväli. Mitä ihmettä olen tehnyt tässä välillä? Käynyt töissä ja tullut takaisin kotiin nukkumaan - tälle täytyy tehdä jotakin!

Viime viikonlopun olin kotona molemmat kaksi päivää, en pistänyt nenääni ulos muuten kuin ikkunasta. Lauantaina vaihdoin uusia multia kukkiin ja muutenkin kohentelin paikkoja hissukseen, ja katsoin Netflixistä elokuvia. Sunnuntaina kaivoin esille ompeluksia: lyhensin kolmet pitkät housut, kavensin kolme hametta ja ompelin renksuja pyyheliinoihin. Piti lyhentää yksi verhokin, mutta sitä en enää jaksanut. Sen sijaan silitin ison pyykin. Ja kun piti lähteä kauppaan, ulkona pyrytti lunta ihan kunnon tuiskuna - en lähtenyt.

Venäjän opettajani Natasha totesi, että kunnon lumipyry tai sade puhdistaa Moskovan ilmaa kaikista pienhiukkasista - ja tottahan se on, maanantaina ilma tuntui erityisen hyvältä hengittää.

Maaliskuun alkupuolella kävimme Eijan kanssa Koljan kutsumana Darwin-museoon rakennetussa Lidan lastenkirjakuvitusten näyttelyssä. Itse museo oli mielenkiintoisen näköinen, uusi rakennus.

Lidan näyttely oli tehty huolella, siellä oli kuvituksia eri kirjoista (osa tuttuja) ja Lidan elämänkerta kuvina, lisäksi sivuhuoneessa evankeliumien motiiveihin tehtyjä paperimassaveistoksia ja ikonin tapaan maalattuja puulaattoja.

Kolja kirjoittamassa omistuskirjoituksia

Näyttelyn avajaisissa oli myös täkäläiseen tapaan ohjelmaa: Lidan uudempia paperimassatöitä esittelevä video ja paikallisen musiikinopettajan pienien oppilaiden pianoesityksiä. Lapset olivat hellyttäviä ja esitykset hienoja, mutta vähän outoa oli että esitysten aikana pyöri juuri noita enimmäkseen ahdistavan ja tuskaisen oloisia paperimassaveistoksia esittelevä video.

Oli tarkoitus tavata Kolja vielä ennen hänen lähtöään Saksaan, mutta millään ei energia riittänyt. Olen tehnyt liian pitkiä päiviä, ja itse siihen syyllinen. Pidemmän päälle sellainen vie voimat.

Sain ensimmäiset TTB-tulokseni yksikön päällikkönä, eivätkä hyvältä näyttäneet, parantamista on tiedottamisessa erikseen ja vähän kaikessa yleensä. Hyvää oli se, että minua pidettiin tasapuolisena - siitä on hyvä ponnistaa eteenpäin - Moskova ei usko kyyneliin! On kyllä niin, että minulla on kaikista yksiköistä se hajanaisin, on suomalaisia ja venäläisiä, ja kahdella porukalla venäläisistä on erikseen lähiesimies, eli olen jättänyt heidät liian vähälle huomiolle, ja näin se sitten kostautuu. Oma lähiesimieheni minua jo heti alkuun  muistutti siitä, että heitä ei saa unohtaa, mutta energia ei tuntunut riittävän kaikkeen. Nyt kun olen käynyt kaikkien kanssa tavoite- ja palautekeskustelut minulla on paremmat eväät jatkaa yhteistyötä.

Sain Finpron muuton yhteydessä uuden kukan työhuoneeseen

Keskusteluissa venäläisen henkilökunnan kanssa huomasin taas, että venäjän kielen hyväksi on pakko tehdä jotakin. Päätin katsoa joka ilta TV:stä kulttuurikanavalta lyhyen keskusteluohjelman Pravila Zhizn, Elämän säännöt - harmitonta keskustelua erilaisista aiheista.

Olen pakottamalla yrittänyt katsoa ykköskanavan uutiset, mutta en millään kestä - se on lähes täysin vihapuhetta amerikkalaisia ja eurooppalaisia ja eritoten Kiovan hallitusta kohtaan. Ihmiset alkavat tosissaan uskoa, että amerikkalaiset ja eurooppalaiset haluavat sotaa Venäjää vastaan. Tai mistä minä tiedän, ehkä haluavatkin? Vaikea uskoa kuitenkaan, amerikkalaisilla ei varmasti ole aavistustakaan siitä että haluavat sotaa. Obamaa haukutaan, eikä kukaan tunnu älyävän että sitten vasta asiat huonosti ovat, jos valtaan tulee republikaanipresidentti.

Maaliskuun alusta olivat Suomesta käymässä Marja-Leena ja Tarja, jotka opastivat meitä UM:n uuden sisäisen verkkosivun ja ryhmätyötilan käyttöön. Meidän oma ryhmätyötila on vielä vaiheessa, mutta olen sitä jonkun verran jo täyttänyt erilaisilla ohjeilla ja malleilla. Marja-Leenan kanssa kävimme kävelyllä kaupungin keskustassa, tässä hänen kuvansa Vanhalta Arbatilta, Moskovan vanhimmalta kävelykadulta.

Suurlähetystössä oli taas yksi konsertti, Musica vivasta pianisti Marina Butir ja suomalainen basso Timo Riihonen, ohjelmassa Sibeliuksen ja Merikannon lauluja. Aivan mahtava nuori laulaja, basso täytti koko salin ja myös venäläiset tuntuivat nauttivan, vaikka eivät sanoja ymmärtäneetkään. Olen alkanut kotonakin kuunnella enemmän musiikkia, kiitos näiden konserttien.

Kulttuuria

Ensin en viikkokausiin käy missään ja nyt sitten suurin piirtein joka ilta jossakin. Viime perjantaina menimme töistä suoraan Teatr Kinoaktjoraan eli elokuvanäyttelijöiden teatteriin. Saimme ns. ystävähinnan liput Joel Lehtoselta, joka on Moskovassa koulutuksen saanut teatteriohjaaja. Näytelmänä oli Mika Myllyahon 'Kaaos - naisia hermoromahduksen partaalla'.

Teatteri oli täynnä väkeä, enimmäkseen keski-ikäisiä tai keski-iän jo ohittaneita naisia. Osa naisista kuulemma näkee kaikki näytelmät Moskovassa. Lippuluukulla oli tyypillinen tungos.

Itse näytelmä jäi askarruttamaan, sillä se ei oikein toiminut. Osa tekstistä meni ohi korvien, mutta siitä huolimatta.. Ohjauskin tuntui ok:lta, joten tulin siihen tulokseen että miehen kirjoittama teksti ei toiminut. Perusasiat olivat väärin eli eivät naiset turvaudu nyrkkeihin hermostuessaan, ja naiset kyllä vatvovat toistensa asioita, eivät ohita kuuntelematta. Toinen ongelma oli, että sinänsä hyvät näyttelijät olivat ihan venäläisen oloisia, mutta näytelmä asettui selvästi Helsinkiin. Näyttämöllepano ei ollut perinteinen, venäläinen - tai mistä minä tiedän, tämähän oli ensimmäinen teatterikäynti tällä reissulla.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin, aina teatteri kotisohvan voittaa, niin kuin työkaverini Arja S. sanoi. Ja vatvoinhan minä tätä päiväkausia mielessäni, sen sijaan että olisin miettynyt jotakin huomattavasti vähemmän aivotyötä vaativaa.

Lauantai-iltana olin sitten Marjan ja Genan luona syömässä, kiva ilta, kävelimme takaisin kotiin. Mutta sitä ennen, ihmeiden ihme: sain pestyä huushollin tosi rähjäisessä kunnossa olleet ikkunat! Maailma kirkastui hetkessä. Lisäksi korkeanpaikan kammoa ei ollut nimeksikään. Olen aloittanut säännöllisen lihaskuntoa lisäävän jumppaohjelman kotona, ja uskon että korkeanpaikan kammoa helpotti nimenomaan jalkalihasten voimistuminen. Lisäksi oli hyvät välineet: lämmintä vettä, loraus etikkaa, PVA-sieni ja ikkunan pesuun tarkoitettu mikrokuituliina - homma hoitui parilla pyyhkäisyllä.

Likaiset työvälineet, puhtaat ikkunat

Sunnuntaina olin VDNH:ssa eli kansantalouden saavutusten näyttelyalueella katsomassa miten venäläiset juhlivat laskiaissunnuntaita. Siellä oli myyntikojuja (piirakoita ja täkäläisiä blinejä eli meikäläisiä lettuja), pulkkamäki, karuselli, lasten kuljetusta rattailla ja riehumista heinäkasassa. VDNH:ssa on Euroopan pisin luistinrata (niin on mainostettu), sekin näytti ihan hauskalta.

Jäi selvittämättä, ovatko heinät osa laskiaisperinnettä 

Maanantai oli venäläisillä vapaapäivä, Isänmaan puolustajan päivä. Päivään kuuluu uskomatonta isänmaallista hypetystä. Suurlähettilään taloudenhoitajalla on mukanaan Moskovassa neljä (!) Venäjän terrieriä, mahdottoman isoja mustia koiria. Niitä pidetään Venäjällä suurin piirtein tappajina, Stalinin lempikoiria kuulemma. Janin koirat ovat hyvin kasvatettuja tyyppejä, ystävällisiä mutta tietysti voimakkaita. Koiria ulkoiluttaessaan Jani oli saanut Gorkin puistossa halauskiintiön täyteen, kun ihmiset isänmaallisuuden puuskassa tulivat halaamaan. Vaikea kuvitella, että meillä Suomen pystykorvan omistaja saisi itsenäisyyspäivänä halauksia kanssakulkijoilta!

Janilla oli jo etukäteen jonkun verran yhteyksiä Venäjän terrierin kasvattajiin Moskovassa. He ovat kuulemma nykyään niin yltiönationalisteja, että yhteydenpito on jäänyt vähiin. Muutenkin isänmaallisuus on kurssissaan. Joku tuttu opettaja oli kertonut meidän kulttuurineuvokselle, että hänellä on ongelmia oppilaidensa kanssa kun he ovat niin yksisilmäisen nationalisteja.

Kuva: Christa Åkerman

Maanantai-iltana olin Pekka Kuusiston konsertissa suurlähetystön juhlasalissa. Sali oli ihan täynnä ihmisiä, enimmäkseen venäläisiä. Kuusisto hurmasi kaikki. Hän soitti viulullaan jännän, oman sikermänsä suomalaista kansanmusiikkia, mistä siirryttiin portaattomasti Bachiin ja muuhun klassiseen ja taas kansanmusiikkiin.

Se oli suorastaan hypnoottista, aivan valtavan hyvin soittaa niin klassista kuin kansanmusiikkia. Kuusisto piti suurlähetystön juhlasalia hyvänä paikkana soittaa, ja sen akustiikkaa ovat kuulemma muutkin ovat kehuneet. Kuvan taustalla näkyvät taulut ovat lainassa Kiasmasta.

Kuvan on ottanut CIMO-harjoittelijamme Christa Åkerman

Tiistai-iltana Kuusisto esiintyi Tshaikovski-salissa venäläisen Musica Vivan kanssa. Ohjelmassa oli ensin vähän tylsää Haydnia, sitten minulle tuntemattomammat Fritz Kreisler, Frank Martin ja Ottorino Respighi.

Sali oli sielläkin lähes täysi, ja Kuusisto hurmasi heidätkin. Hän oli pukeutunut hyvin epäsovinnaisesti, ja yleisöstä jotenkin huomasi että suhtautuivat vähän sekalaisin odotuksin. Mutta heti ensimmäisistä tahdeista yleisö valpastui, ja lopussa ylimääräisten jälkeen (suomalaista kansanmusiikkia) hänelle huudettiin jo bravota ja aplodit olivat ihan huumaavat. Mutta itse konsertti oli muutenkin todella nautittava. Aiomme Marjan kanssa hankkia liput seuraavaan Musica Vivan konserttiin, on se niin taitava kamariorkesteri.

Kangaskaupassa ja kädentaitomessuilla

Töissä on kokousta kokouksen perään, mutta toisaalta asiat liikkuvat eteenpäin ja toistaiseksi tuntuu, että homma on hanskassa. Viisumikysyntä on laskenut radikaalisti (suurin tekijä lienee ruplan arvon heikkeneminen), ja siksi joudumme sanomaan irti yhden venäläisen työntekijän eikä suomalaisten määräaikaisten työsopimuksia enää pidennetä, tai siis ei kaikkia.

Viime vuoden lopulla suunniteltiin, että ensi kesäksi jätetään 12 viisumivirkailijaa, mutta nyt kysynnän yhä heiketessä määrää vähennetään kuuteen. Tilanne on kuitenkin hyvin epävakaa - jos öljyn  hinta nousee, luultavasti myös ruplankin, ja taas tarvitaan viisumivirkailijoita.

Minun kauppakäyntini varmaan vähenevät radikaalisti, kun työkaverini Eija siirtyy huhtikuun alusta Murmanskiin. Eijalla riittää virtaa lähteä paikkoihin ja vetää minutkin mukaan.

Nyt viime viikolla hän kävi ostamassa kastajaismekon ensimmäiselle lapsenlapselleen, kauppa oli vanhan neuvostoaikaisen tekstiilikombinaatin Trjohgorkan tehtaanmyymälä. Rakennuksen katolla näkyivät vielä olevan CCCP-vaakuna ja Leninin kuva, enpä muualla muista nähneeni.  Kaupassa oli puuvilla- ja pellavakankaita sekä valmiiksi ommeltuja verhoja, pöytäliinoja, tyynynpäällisiä ja vuodevaatteita.

Ostin itselleni lakanasetin, pestynä puuvilla on tosi pehmeän ja hyvän tuntuista. Mutta ei ollut erityisen halpaa: lakanasetti, pyöreä joululiina (alennuksessa, kiva kuvio, en voinut vastustaa) ja yksi lahjaksi ajattelemani esiliina maksoivat yhteensä hieman yli 60 euroa. Hinnasta huolimatta siellä oli aika paljon asiakkaita, sillä siellä oli myös hyvä nappien ja erilaisten nauhojen valikoima.

Lauantaina lähdimme heti aamusta Sokolnikin puistoon, jonka alueella on pari messutilaa. Nyt siellä oli kädentaitomessut. Aamulla ei ollut tungosta, pääsimme hyvin tutustumaan. Siellä oli erilaisia vaatteita myynnissä, hattuja, laukkuja, koruja, lasiesineitä. Lisäksi myytiin erilaisia askartelutarvikkeita ja kankaita, erityisen paljon oli tarjolla ristipistosettejä. Ovat täällä halvempia kuin Suomessa, tiesivät seuralaiseni.

Itse viehätyin kovasti yhden ständin jätetavarasta tehtyihin kaiken maailman härpäkkeisiin, osa oli rasioita, osa muuten vain ihmeellisen näköisiä otuksia. Tuli suomalainen animaatio Turilas ja Jäärä mieleen (hyvinkääläinen pariskunta sen animaatioon takana muuten).

Tekijän isoäiti osoittautui suomalaiseksi, mutta mies ei ollut oppinut kotona suomea ollenkaan, osasi kuitenkin sanoa ruotsiksi Hejdå! 

Hauska tyyppi, oikein innostui itsekin kun näytti miten ne oliot lentävät halki ilman pöristen mennessään. Otuksia oli minun kanssani katsomassa venäläistyttö, joka samalla tavalla lapsellisesti innostui niistä. 

Maltoin kuitenkin mieleni, sillä olen päättänyt, että mitään ylimääräistä kaapinpäälle pistettävää en enää osta.

En kuitenkaan voinut olla ostamatta takkiin tai lakkiin kiinnitettävää Antivirus-rintarossia. Ei se kyllä ehkä ole sellainen, jota diplomaattipassillisen henkilön oletetaan pitävän lakissaan. Mutta se torjuu kaikilta viruksilta!

Messualue ei onneksi ollut uuvuttavan iso, joten jaksoimme tutkia aika hyvin kaiken. Kun olimme lähdössä, tungos oli jo sellainen että hyvä kun pääsimme ovesta ulos.

Sokolnikin puisto on talvellakin hauska paikka. Nenään leijui saslikin tuoksu, ystävän päivän kunniaksi puiston sisäänkäynnille oli pystytetty myyntikojuja. Siellä oli tarjolla erilaisia lahjatavaroita, mutta myös makkaroita ja piirakoita. Ostin itselleni kotiin munasipulipiirakkaa, pari lihapiirakkaa ja puolukkapiirakan palan.

Kuten Gorkin puistossa, myös täällä oli jäädytetty osa käytävistä luistelijoille. Luistimia saa vuokrata kojuista. Talvellakin on tarjolla tanssilava, tosin nyt siellä ei ollut musiikkia eikä tanssijoita.

Vanha ystävä 22 vuoden takaa

Jäin ihmettelemään, että mitä minä oikein olen tehnyt viime aikoina? Töissä olen käynyt, ja olen käynyt ostamassa uuden talvitakin. Samalla reissulla Eija osti minulle Stockalta pussillisen salmiakkeja, ja yhtä niistä syödessäni irtosi poskihampaasta paikka. Sama hammas on mennyt halki kerran aikaisemminkin, se on oikea riesa. Paikka oli mahdottoman suuri, hammasta oli jäljellä vain yksi reuna. Tänään se koko hammas poistettiin venäläisellä Medsi-klinikalla, kirurgi oli Bashkirian yliopistossa oppinsa saanut Daniil Dmitrievitsh, langan laiha nuori mies.

Klinikka oli ehdottoman luottamusta herättävä, aion käydä siellä tutkituttamassa ja putsauttamassa muutkin hampaani, kunhan tästä tokenen. Hampaan poisto vei yli puoli tuntia, sillä se jouduttiin kaivamaan paloina pois leukaluusta. Mutta hyvin tuntuu paranevan, ei vuoda eikä jomota.

Kävin ensin yleistutkimuksessa ja röntgenkuvassa, ja sen perusteella lääkäri suositteli hampaan poistoa. Olin ehdottomasti samaa mieltä, mutta implantista en ole ihan varma. Jos en hymyile leveästi, puuttuvasta hampaasta ei ole mitään haittaa, purentaan se ei ainakaan vaikuta. Täytyy siis alkaa elää sellaista elämää, että ei leveästi hymyilytä..

Alkututkimus röntgeneineen maksoi 1400 ruplaa (18 euroa nykykurssiin) ja hampaan poisto 4200 ruplaa (54 euroa) eli kannattaa käydä täällä hammaslääkärissä. Daniil Dmitrievitsh sanoi, että lisäoperaatioita hampaistossa saa tehdä kahden viikon päästä.

Ja onhan minulle sentään tapahtunut muutakin: vanha ystäväni yli 20 vuoden takaa, Nikolai Estis on kaupungissa! Kolja asuu pysyvästi Saksassa, mutta hänellä on työhuone Moskovassa ja käy täällä usein. Nyt hän on täällä  edesmenneen vaimonsa Lidian näyttelyn avajaisten takia, avajaiset ovat Marina Tsvetajevan kotimuseossa ensi lauantaina. Sellaisia Lidan töitä, joita en ole ennen nähnyt, hän teki ne Saksassa ennen kuolemaansa.

Koljan ateljee on taiteilijoiden rakennuttaman osuuskuntatalon 13. kerroksessa. Kolja on itse ostanut sen joltakin taiteilijatuttavaltaan. Se on vähän liian pieni todelliseen työn tekoon, mutta siellä voi asustaa Moskovassa käydessä ja siellä on tilaa jo valmiille tauluille. Näkymä ikkunasta kaupungille on aivan tyrmäävän ihana, illalla katseenvangitsijana valaistu Moskovan yliopiston päärakennus.

Kolja oli entisensä, hurmaava tarinankertoja. Koljan venäjää on niin helppo ymmärtää, ja hän ymmärtää helposti taas meitä jotka viljelemme vääriä kielioppimuotoja ja tapailemme sanoja. Ja tietenkään en ottanut yhtään kuvaa.

Katsoimme vanhoja tauluja, suurin osa niistä oli sellaisia jotka olin nähnyt ja muistin nähneeni 1980-luvun lopulla. Uusia Kolja ei ainakaan Moskovassa ole tehnyt juuri, paitsi tällaisia kuvan kaltaisia pieniä piirroskortteja. Tai niin ainakin ymmärsin. Oli kuitenkin ihmeellistä tavata 22 vuoden jälkeen ja kuulla tarkemmin Lidan elämästä ennen kuolemaansa ja heidän elämästään Saksassa. Pääsivät muuttamaan sinne aikanaan juuri juutalaisuuden takia - en tiennytkään että Saksa niin avokätisesti on ottanut juutalaisia vastaan.

Joulun aikaan

Tatu tuli jouluksi Moskovaan. Itse olin pari päivää töissä. Mitään tiukkaa aikataulua en ollut tehnyt eikä sellainen olisi toteutunutkaan, kun Tatu nukkui yhden illan ja yhden päivän. Ajattelin että täytyyhän sitä nukkua jos nukuttaa, tulee sitten toisen kerran uudestaan.

Jouluaattona kävimme Moskovan uudessa sirkuksessa - ihan surkea ohjelma nimeltä Konstruktor. Olin jo unohtanut venäläisen sirkuksen huonot puolet: musiikki on älyttömän kovaa ja ne eläinnumerot: olisin tullut ihan hyvin toimeen ilman nyrkkeilevää kengurua  ja rokkaavaa karhua. Ohjelman opetus oli ilmeisesti se, että kun tyttö pukee päälleen minihameen ja alkaa  meikata, häntä ei enää kiusata. Paria poikkeusta lukuun ottamatta esitys oli pinnistellyn pirteä, ei ollut iloa eikä innostusta. Iso katsomo oli kalliista lipuista huolimatta täynnä, lähinnä alakouluikäisiä lapsia vanhempineen.

Olin tosi huonosti varautunut jouluun ruokamielessä. Tatu toi tullessaan piparitaikinaa, josta leivoin pipareita. Jouluaattona tein riisipuuroa, joka onnistuikin ihan hyvin. Muuten söimme leipää ja juustoa tai munakkaita, välillä kävimme ulkona syömässä mutta silloinkaan ei missään ihmeemmissä paikoissa. Shokoladnitsassa sentään oli tosi hyvää lihakeittoa ja pastaa.Tässä suhteessa täytyy skarpata tulevina vuosina!

Joulukoristeet olin jättäyt Suomeen. Ostin marraskuisella Suomen-reissullani Clas Olssonilta pattereilla toimivan tähtiketjun ja taannoisella Ikean-reissullani Moskovasta ikkunatähden ja pöydälle joulutähden, niin että tähtiä oli. Facebookissa joku linkkasi mallin miten leikata onnistuneesti paperista lumihiutaleita, ja yhtenä aamuna leikkelin niitä olohuoneen lasiovien koristeeksi. Tämä on riittävä koristelu minulle. Suunnitelmissa oli kyllä jonkun pienen havun ostaminen olohuoneeseen, mutta ei sitten sattunut sopivaan aikaan kohdalle.

Tapanin päivänä otimme vahingon takaisin kun kävimme vuokraemäntäni lahjoittamilla lipuilla Moskovan konservatoriossa. Oli satanut lunta ja pääsimme juuri sopivasti trollikalla konservatorion lähettyville. Kävimme miellyttävässä kahvilassa kahvilla, tapasimme Ljudmilan lippuineen ja sitten pääsimme kuuntelemaan, kuinka Moskovan filharmonikot soittivat Wagneria, Saint-Saensia ja Berliozia. Salissa on hyvä akustiikka, orkesteri soitti varmalla otteella ja kauniisti. Taputimme heidät soittamaan viisi ylimääräistä! Konservatorio on kaunis, vanha rakennus, hyvässä kunnossa.

Ylimääräisten jälkeen konsertti päättyi vasta kello 23. Kävelimme takaisin kotiin ns. bulevardikehää, joka on kauniisti juhlavalaistu tähän aikaan. Matkan varrella käväisimme ympäri vuorokauden avoinna olevassa Kofi hausissa kahvilla ja eineksellä.

Ensimmäisenä päivänä sain Tatun kauppaan ostamaan itselleen pikkutakin ja T-paidan. Se oli todella edullinen ostos, yhteensä 16 euroa, molemmat ostokset ihan hyvän näköisiä. Lauantaina guljailimme keskustassa ja kävimme jo tsaarin aikana toimineessa Jelisejevin herkkuliikkeessä, joka on yltiöpäisen koristeltu ja kallis. Ostimme sieltä tuliaisia Suomeen, teetä ja suklaata, maksoivat noin 40 euroa!

Kaikesta propagandasta huolimatta venäläiset ihailevat kaikkea amerikkalaista. Täälläkin on erilaisia amerikkalaisia dinereita - me kävimme syömässä Berverly Hills Dinerissa, Tatu otti burgerin ja minä meksikolaissalaatin. Ihan hyvää, joskaan ei yhtä herkullista kuin aiemmin Shokoladnitsan keitto ja pasta.

Kävimme samalla reissulla Punaisella torilla. Sinne on pystytetty luistinrata (niitä on nyt kymmeniä Moskovan puistoissa ja toreilla), erilaisia myyntikojuja ja esiintymislava. Lavalla oli kansanmusiikkiyhtye soittamassa ja laulamassa, ihmiset tanssivat. Kävimme tietysti myös torin vieressä GUM-tavaratalossa, joka sekin peräisin 1800-luvun alkupuolelta. GUM on täynnä kalliita merkkiliikkeitä, mutta myös kivoja kahviloita, aina kauniisti vuodenajan mukaan somistettu.

Venäläisillä morsiuspareilla on tapana käydä kuvauttamassa itseään julkisilla paikoilla,  Moskovassa esimerkiksi Varpusvuorten näköalapaikalla tai tuntemattoman sotilaan haudalla Punaisen torin liepeillä. Nyt bongasimme kaksi morsiusparia GUMissa, mahdollisesti pääsimme ohikulkijoina toisen kuviinkin. Kävelimme Punaiselta torilta kotiin, vaikka se aika matka onkin lumisohjossa taivaltaa.

Kotona katsoimme elokuvia ja Tatun minulle esittelemää amerikkalaista sarjaa Mad men. Oli ihan mukavaa! Kaikenlaista ehdimme juttelemaankin.

Tatu lähti sunnuntaina, ja kotona tuntui vähän tyhjältä sen jälkeen. Uuden vuoden päivänä saan seurakseni muutamaksi päiväksi kaksi kissaa, kun työkaverini Arja lähtee vieraidensa kanssa Pietariin. Kissat ovat kotoisin Ankaran kaduilta, päätyneet Arjan mukana Moskovaan Washingtonin ja Järvenpään kautta.

Annoin vuokraemännälle joululahjaksi Tove Janssonin Muumi-sarjakuvakirjan venäjäksi, siitä on jo ilmestynyt neljä tyylikästä ja hyvin painettua laitosta. Ja lisäksi Koskenkorvaa uudenmallisessa pullossa. Talonmiehellemme Sergei Vasiljevitshille annoin limevodkaa ja Fazerin talvisuklaalevyn. Sergei toivotti minulle hyvää terveyttä - se on kuulemma se tärkein, muun saa rahalla. Vähän laveamielisesti ajateltu, mutta niinhän se  melkein on. Sergein vaimo kuulemma kuoli tasan kaksi vuotta sitten, ja Sergei näytti surumieliseltä sen takia. Kun aamulla soitin hänelle lahjan tuomisesta, hän vastasi hautausmaalta, oli käymässä vaimonsa haudalla.

Uuden vuoden aattona katsoin  televisiosta venäläiseen uuden vuoden aattoon olennaisena osana kuuluvan elokuvan, komedian nimeltään Kohtalon ivaa eli hyvät löylyt - oikeasti ihan hauska ja toisaalta julkaisuajankohtaansa ajatellen rohkeakin elokuva. Muu televisio-ohjelma on minusta tylsää ja rasittavaa venäläishumppaa, joten television katselu loppui siihen.

Ketä äänestäisin jos asuisin Venäjällä?

Minun piti olla 8.12. alkaen ensin viikko lomalla Moskovassa. Töitä oli paljon, joten vähensin lomapäivät kolmeen. Kuitenkin 8.12. illalla tuli kurkku kipeäksi. Seuraavana päivänä olinkin jo flunssaisen oloinen, ja loput päivät viikosta olin flunssassa kotona. En ollut niin kuumeinen kuin edellisen flunssan aikana, mutta pää oli ihan turvoksissa eikä ajatus liikkunut. Tämä oli varmaan toinen niistä kolmesta Moskovassa liikkeellä olevasta viruksesta, ensimmäisen sairastinkin jo. Töissä yksi ja toinen on ollut sairaana, osa pitkäänkin kun ei ole malttanut sairastaa kotona.

Minun piti lomaviikon aikana tehdä yhtä ja toista pientä juttua kotona, ommella verhoja, maalata pöytä, käydä kaupoissa, valmistautua jouluun. En sitten tehnyt niitä - tai pöydän maalasin, sillä aloitin sen ennen sairastumista ja lopetin sunnuntaina ennen töihin menoa. Sen sijaan katsoin dvd:ltä Tremen kaikki neljä jaksoa. Se on jännä tunne kun uppoutuu päiväkausiksi ihan toisiin maailmoihin.

Sairausviikolla menetin töiden pikkujoulun, jota oli mukana järjestämässä. Oli kuulemma ihan mukava juhla. Ohjelmassa oli moderni versio tiernapojista, aivan mahtavia laulajia omasta porukasta. Juhla tehtiin Havaiji-twistillä eli oli Honolulu-baaria, hulatanssia ja Havaiji-koristeita. Sitten meillä oli sairausviikolla vielä hallintoyksikön joulukahvit, niitäkin olin suunnittelemassa. Kolmanneksi sairausviikolleni sattui suurlähettilään sisäkön Mirjan läksiäiset, 6 vuotta Moskovassa päättyy jouluna.

Annamme yhteistyökumppaneillemme ja venäläiselle henkilökunnalle uuden vuoden lahjat, niitä olen tilannut ja paketoinut, sopinut kuskien kanssa viennistä. Hallintotiimin Anna on ollut suurena apuna kaikessa. Lahjat ovat proosallisesti alkoholia ja suklaata. Anna on ollut töissä kustantamossa ja katsoo näitä lahjoja vähän nenänvarttaan pitkin, pitää parempana kirjoja. No, enpä tiedä - syötävät ja juotavat ovat nykyajan tavarapaljoudessa hyviä lahjoja. Naisille ei kuulemma voi antaa muuta kuin likööriä. Tilasin naisillekin limevodkaa, paitsi joillekin tullin ja poliisin naisille + tietysti Annalle itselleen likööriä. Kun en itse ole oikein pulloasiantuntija, tilasin vahingossa ihan valtavia pulloja, paljon viinaa!

Koska omalle henkilökunnalle annettavia lahjoja ei voi pistää edustuskuluihin, olen kerännyt rahaa suomalaiselta henkilökunnalta. Jos kaikki maksavat, tulee älytön keko kahden euron kolikoita.

Asuntooni asennettiin tänään vesimittarit. Ensi vuoden alusta on asunnoissa mahdollista maksaa vesimaksu todellisen kulutuksen mukaan tai sitten jaettu osa koko talon kulutuksesta. Vuokraemäntäni Ljudmila halusi asennuttaa mittarit, mikä minustakin on ihan järkevää ja pitäisi Suomessakin olla kaikissa asuntoyhtiöissä.

Mittareita tuli asentamaan Aleksei, noin kolmikymppinen nuori mies. Aleksei osoittautui todelliseksi mestariksi. Hänellä oli kaikki työkalut hyvässä järjestyksessä koko ajan, hän mumisi itsekseen työskennellessään, teki töitä ahkerasti mutta hosumatta, ja lopputulos on tosi siisti.

Kun Aleksi touhusi  mittareiden kanssa, minä silitin, ompelin kahdet verhot, lyhensin yksien housujen lahkeet ja kavensin yhden hameen. Ljudmila käväisi katsomassa miten työt etenevät - siinä on sitten mukavan oloinen nainen. Ljudmilan Irlannissa opiskeleva tytär kävi myös vilkaisemassa asuntoa, hän on täällä kuulemma asunut viisi vuotta lapsena. Molemmat vaikuttivat tyytyväisiltä näkemäänsä, huoh!

Ljudmila lupasi tuoda minulle töihin uuden vuoden lahjaksi passin museoihin Moskovassa eli sillä pääsee  kaksi henkilöä jonojen ohi joulukuun loppuun asti mm. Tretjakovin galleriaan. Lisäksi hän antaa konserttiliput Tshaikovski-saliin tai jonnekin muualle klassisen musiikin konserttiin. Ljudmila tietää että Tatu on tulossa  huomenna viikoksi - nyt Tatu saa kyllä luvan lähteä minun kanssani, halusi tai ei.

Minun täytyy siis keksiä jokin uuden vuoden lahja Ljudmilalle. Onneksi muistin, että minulla on hieno Muumi-sarjakuvakirja venäjäksi Tove Janssonin kuvituksin. Se ja uudenmallinen Koskenkorva saavat olla minun lahjani Ljudmilalle. Sergeille aion antaa pelkkää Koskenkorvaa.

Tatu tulee huomenna Moskovaan - tuntuu ihan mukavalta! Toivottavasti sään suhteen onnistaa eli on kuivaa ja lumetonta - muuten kahlaamme sohjossa. Moskova on päivä päivältä kauniimpi, koristevaloissa ei säästetä.

Ruplan kurssin nopea aleneminen on puhuttanut kaikkia, ja huolestuttaa. Kävin viime viikolla EU-hallintoihmisten kokouksessa ja siellä puhutti kovasti se, mitä voidaan tehdä venäläisen henkilökunnan hyväksi. Suomella, briteillä ja Tanskalla oli samansuuntainen suunnitelma eli ei hötkyillä eikä lähdetä muuttamaan ruplapalkkoja euromääräisiksi, vaan pyritään maltillisesti ja tilannetta seuraten korottamaan ruplapalkkoja enemmän kuin oli suunniteltu. Minusta tämä on järkevä lähtökohta: rupla on maan virallinen valuutta ja sillä toimitaan. Jos kurssi huononee, niin huono juttu. Jos se huononee radikaalisti, silloin nostetaan palkkoja kohtuullisesti mutta ei täysin inflaation verran. Ajattelen tämän niin, että eihän Suomessakaan lähdetä esittämään palkankorotusta sillä perusteella että euron kurssi dollariin nähden huononee.

Kielenopettajani Natasha on tosi huolissaan, pelkää että 1990-luvun ongelmat toistuvat. Hän ei kuitenkaan ole rynnännyt hamstraamaan mitään, on ainoastaan ostanut varastoon tarvitsemiaan lääkkeitä. Todennäköistä on, että tuontitavaroiden hinnat nousevat tuntuvasti ensi vuoden alusta. Osa on jo noussut, esimerkiksi Ikea on nostanut keittiöiden hintoja.

Natasha on avarakatseinen henkilö, joka osaa muitakin kieliä kuin venäjää. Hän kuitenkin kehui Putinia, ja minustakin aiheesta: Putinista aistii sen, että hän tietää mistä puhuu - ei puhu ympäripyöreitä, vaan osaa vastata ihmisten kysymyksiin oikeasti. Lisäksi Putin on pelannut korttinsa sillä tavalla, että Venäjällä ei ole ketään muuta varteenotettavaa johtajaa kuin hän itse. Kun maa on ongelmissa, on aika selvää että kansa äänestää Putinia - ketä muuta?

Jos asuisin täällä, äänestäisinkö Putinia vai olisinko keksinyt jonkun toisen ehdokkaan, vaikka olisikin jo ennalta selvää että tuskin saa tarpeeksi ääniä tullakseen valituksi? Harvoin on oma ehdokkaani Suomessakaan tullut valituksi.

Itsenäisyyspäiväjuhlat

Vastaanotot ovat minusta aina olleet epämiellyttäviä tapahtumia. En innostu vaatteista enkä kengistä tai hienoksi laittautumisesta, vaan se on aina jotenkin työlästä ja hankalaa. Sitten itse tilaisuudessa on ihan älyttömästi väkeä, kaikki joutuvat huutamaan kuullakseen mitä toinen sanoo. Yleensä en edes tunne juurikaan väkeä, niin hallinnossa kuin konsuliasioissa on vain vähän sellaisia jotka kutsutaan vastaanotoille ja niistäkin monia en ole koskaan tavannut kasvokkain.

Nytkin olin kutsunut pohjoismaisia kollegoja, joista en ketään tuntenut näöltä, kahden kanssa olin vaihtanut sähköposteja ja yhden kanssa puhunut puhelimessa. Tällä kertaa etsimme Ruotsin Berntin kanssa toisemme ja olikin kiva tavata nenäkkäin, yritän sinnikkäästi puhua ruotsia. Mutta mitä sitten? Tuntui tyhmältä  seisoskella ja jutella omien työkavereiden kanssa. Päätin muuttaa taktiikkaa ja mennä juttelemaan jokaisen yksikseen lasi kädessä seisoskelevan kanssa tai keskenään seurustelevien pariskuntien. Se olikin hyvä päätös, illasta tuli paljon mielenkiintoisempi.

Ensimmäisenä iskin romanialaiseksi konsuliksi osoittautuneeseen mieheen, joka ilahtui kovasti siitä että tulin juttelemaan. Seuraavaksi kävin juttelemassa nuorehkon naisen kanssa, joka oli juuri viiden Suomen-vuoden jälkeen palannut  Venäjän ulkoministeriön Eurooppa II -osastolle,  puhui suomea. Hän muisteli haikeana Helsingin syksyä, joka meren takia on yleensä pitkä ja lempeämpi kuin Moskovassa.

Vanha ystäväni Olli tuli joulukuun alussa puolen vuoden työkeikalle suurlähetystöön. Houkuttelin Ollin seurakseni erään nuoren miehen puheille - hän osoittautui irlantilaiseksi kansalaisjärjestöihmiseksi, josta todennäköisesti on Ollille hyötyä työn alla olevassa projektissa.

Ollilla on virkamiehen homman lisäksi sivupersoona eli hän kääntää venäläistä kirjallisuutta suomeksi. Yhtäkkiä huomasin Viktor Jerofejevin seisoskelevan ihan lähellä ja suorastaan vedin Ollin häntä jututtamaan. En kylläkään tässä vaiheessa muistanut, että Olli on kääntänyt nuoruudessaan yhden Jerofejevin kirjan (Moskovan kaunotar). Olin viime keväänä nähnyt Suomen televisiossa kiinnostavan dokumentin Jerofejevista ja ajattelin, että nyt kun on mahdollisuus tavata, niin ei päästetä ohi.

Kättelin Jerofejevin, mutta siihen se jäi. Herrat nimittäin löysivät toisensa ja uppoutuivat keskustelemaan. Olli oli kuulemma kerran ollut samassa tilaisuudessa Jerofejevin kanssa, mutta silloin nuorena miehenä ei ollut hirvinnyt mennä juttelemaan. Jerofejev muistikin, että ei ollut juuri sen kirjan suomentajaa tavannut, ja kutsui Ollin kylään kotiinsa. Minä olin tässä vaiheessa jo hävinnyt takavasemmalle.

Tapasin vielä illan kuluessa 24 vuotta naimisissa olleen kongolais-kiinalaisen pariskunnan. He olivat tutustuneet kun kongolaismies oli opiskelemassa Pekingissä. Ainoa tytär opiskelee Los Angelesissa. Rouva otti innokkaasti kuvia puhelimellaan ja lupasi lähettää minullekin, niin että meitsie on tulossa. Mies on työssä Kongon suurlähetystössä.

Jututin myös Ukrainan suurlähetystön nuorta miestä, joka taivasteli että ei kaksi vuotta sitten Moskovaan tullessaan osannut aavistaakaan minkälaiseksi tilanne kehittyy. Suomella ja Ukrainalla on kuulemma sama ongelma eli yhteinen iso naapuri. Yhtäkkiä hänen puhelimensa soi ja hänen täytyi häipyä - uutisista huomasin että suhteissa oli tapahtunut taas ikään kuin nytkähdys eteenpäin, mutta pirukos näistä tietää.

Kävin jututtamassa pariskuntaa, jonka mies on sotatieteellisen julkaisun päätoimittaja. Rouva oli erittäin herttaisen tuntuinen, tulisimme hyvin toimeen enemmänkin, mutta  mies katsoi koko ajan minua pitkin nenänvarttaan ja totesi sitten että heidän taitaa olla aika lähteä.

Lopuksi keskustelin vielä harmaatukkaisen, hyvin vanhan ja hyvin herttaisen miehen kanssa, joka osoittautui moneen kertaan palkituksi ja Kalevalaakin kuvittaneeksi Mjud Metsheviksi. Hänen vaimonsa Olga Hlopina muisteli tavanneensa minut jossakin ja minustakin he tuntuivat tutunoloisilta, mutta en mitenkään muista missä - joskus 25 vuotta sitten ehkä? Joka tapauksessa sain kutsun johonkin taiteilijatalon tapahtumaan 23.12., ja saattaapa olla että menenkin, ainakin jos Tatu suostuu tulemaan  mukaan.

Tämä oli paljon mielenkiintoisempi tapa seisoskella kaksi tuntia vastaanotolla, ja tällä tiellä aion jatkaa seuraavinakin vuosina! Tosin edustustoille on annettu ukaasi jättää itsenäisyyspäiväjuhla taloudellisista syistä pitämättä. Moskovasta yritetään saada erityislupa juhlaan, sillä sen pitämättä jättäminen voitaisiin tulkita väärin. Täällä on ollut kesäisin hyvin suosittu puutarhajuhla, josta olisi helpompi luopua.

Toinen lumi, ensimmäinen loska

Viime yönä satoi lunta, joka ei sulanut heti pois. Jo eilen illalla huomasi, että jotakin on yön aikana luvattu tapahtuvan: katujen kunnossapitolaitos kylvi joka paikkaan suolan ja ties minkä sekoitusta. Sen seurauksena kadut olivat aamulla märkiä, ei lunta eikä jäätä. Päivän mittaan märkyys, lumi ja se jokin ihmeaine saivat aikaan ruskean möhjän, joka kulkeutuu kengissä sisään neljänteen kerrokseen asti.

Minulla oli ostettavaa rautakaupasta, kempparista ja vaateliikkeestä. Kun oli aikaa, päätin lähteä Kultaiseen Babyloniin kaupungin toiselle laidalle trolleybussilla. Pysäkki on parin sadan metrin päässä ja reitti kulkee läpi koko kauniin keskustan. Viikonloppuisin trollikka menee vain kaksi kertaa tunnissa, mutta tiesin jo sen verran, että en joutunut pitkään odottamaan. Trollikkaa käyttävät pääsääntöisesti vanhat ihmiset ja lastenvaunujen kanssa liikkuvat. Nytkin oli pysäkillä minun lisäkseni kolme muuta tätiä. Metroasemilla on aina pitkiä portaita kuljettavaksi, se on nopea mutta ei huonojalkaisten liikuntaväline. Eikä sieltä näe mitään, yhtäkkiä vain pullahtaa ulos toisella puolella kaupunkia.

Matka kesti tunnin, ja ikkunat olivat siitä ruskeasta möhjästä likaiset, mutta näki niistä nyt vielä aika hyvin, katujen nimet mukaan lukien. Loppuvaiheessa yhdellä pysäkillä pelmahti sisään paljon eri-ikäisiä ihmisiä -  jokin metroasema varmaan lähellä eikä siihen suuntaan muuta julkista välinettä. Moskovassa nuoret antavat pyytämättä paikan vanhemmille, minunkin vieressäni oleva tyttö pomppasi heti ylös kun huomasi vanhemman miehen tulevan käytävää pitkin. Itsekin saan usein istumapaikan metrossa, ja otan sen kiitoksin vastaan.

Etsin rautakaupasta tarroja joilla saa adsl-yhteyden johdot siististi seinään kiinni, mutta en onnistunut löytämään. Sen sijaan ostin irtoteräleikkurin (2,95 euroa) ja kaksi pakkausta  P-ikkunantiivistettä (olisikohan ollut noin 13 euroa). Marks & Spenceriltä ostin hieman fiinimmän jakun (60 euroa), kun työn puolesta on tiedossa erilaisia kutsuja kokouksiin ja joulujuhliin.

Tulin takaisin kotiin samalla trollikalla, mutta nyt sivuikkunoista ei nähnyt enää mitään. Kuskin ikkuna sentään oli puhdas.

Moskovassa on tähän aikaan vuodesta alennusmyyntejä, kun alkaa uuden vuoden lahjasesonki. Mutta joka paikassa puhutaan, että hinnat nousevat ensi vuonna. Aiemmin hankitut ulkomaiset tavarat myydään pois nykyisillä ruplahinnoilla, mutta uustuonti on kalliimpaa eikä kukaan tiedä kuinka paljon kalliimpaa - rupla kelluu. Kun elokuussa tulin tänne, 1000 ruplaa oli noin 220 euroa - nyt se on 150 euroa. Ei ihme että venäläinen henkilökuntamme alkaa olla huolissaan ruplapalkkojensa arvon alenemisesta. Ihan mutu-tuntumallakin huomaa, että ruokakaupasta tehdyt normiostokset tulevat nyt kalliimmaksi kuin vielä syyskuussa.

Uusrikkaat harrastavat täälläkin penthouse-asuntoja. Keskustassa melkein joka talossa on jonkinlainen viritys katolla. Työkaverini ikkunasta näkyy naapurin kattoparvekkeen japanilainen puutarha. Näin trollikkaa odotellessa toisessakin talossa vastaavan puita kasvavan kattopuutarhan.

Kuvasta näkyy toinenkin kumma juttu eli nuo kaapelit jotka menevät kerrostalosta toiseen - niitä on joka paikassa enkä tiedä mitä ne ovat - puhelinkaapeleita? Yritän muistaa kysyä sähkömieheltämme Jarnolta.

Venäjän villi 1990-luku

Venäjän-opettajani Natalia muisteli Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisiä villejä vuosia 1991 - 1994. Maalla ei ollut kunnon johtoa, nopeimmat ja vahvimmat rynnivät ja ottivat minkä saivat. Kaupoissa ei ollut  mitään, palkkoja ei maksettu kuukausikausiin. Yhtenä syynä palkkojen maksamattomuuteen on esitetty, että johtoporras otti palkkarahat omaan käyttöönsä ja osti niillä minkä irti sai. Tuohon aikaan valtion asuntoja yksityistettiin, ja esimerkiksi mummoja peloteltiin myymään asuntonsa pilkkahinnalla. Kaduilla ammuttiin, rikollisjoukkueet taistelivat keskenään, pelotti kuulemma astua ulos kadulle kun ei koskaan tiennyt mitä siellä tapahtuu.

Natalia on itse tavallisesta moskovalaisperheestä, ei ole suhteita valtaapitäviin eikä minnekään muuallekaan, mistä olisi ollut hyötyä. En muista onko ollut koskaan puhetta vanhempien ammatista, mutta uskoisin heidän olevan ns. sivistyneistöä. Kun edellisen kerran olin Moskovassa, Natasha asui mummonsa kanssa kommunalkassa, kävin siellä kerran kylässä.

Natashan vanhemmat olivat säästäneet palkastaan eläkepäiviä varten valtion omistamaan Sberpankkiin. Eivät olleet rahat sielläkään turvassa, sillä devalvaation ja rahanleikkauksen jälkeen heille ei jäänyt säästöistä juuri mitään jäljelle. Natalia itse oli töissä jossakin firmassa, joka maksoi palkan dollareissa, palkat maksettiin tiettyyn pankkiin avatulle tilille. Uskoisin, että kyseessä oli jokin kielenopetukseen erikoistunut yritys, koska Natalia on aina ollut opettaja. Hänelle jäi firmaan palkkasaatavia kahdeksan vuoden ajaksi, mutta sai ne lopulta, tosin ruplina ja huonoon kurssiin.

Olemme usein ihmetelleet, miten venäläiset selvisivät sen ajan kun kaupoissa ei ollut ruokaa eikä palkkojen maksuun voinut luottaa. Natalia kertoi, että vaikka palkkaa ei tullut, töissä kannatti käydä - mitä muuta olisi voinut tehdä, ja aina oli kuitenkin toive siitä että jossakin vaiheessa palkat maksetaan tai ainakin aletaan maksaa. Hänellä itsellään oli ystävä- ja sukulaispiiri, josta jokainen aina osti ruokaa kun eteen tuli ja sitten illalla soiteltiin rinki läpi ja kyseltiin kuka oli löytänyt mitä ja mitä kukakin tarvitsee.

Peruselintarvikkeet olivat kortilla. Kuukausiannokseen kuului kaksi pulloa vodkaa per henkilö. Natashan perhe vanhemmat ja mummo mukaan lukien sai siis luvan ostaa kuukaudessa 8 pulloa vodkaa. Pullokupongit vaihdettiin toisiin, hyödyllisempiin.

Kaupoissa ei tosiaan ollut mitään. Itse muistan 1990-luvun alusta ajan, kun ruokakaupoissa oli hyllykaupalla ruskeaa saippuaa ja etikkaa, mutta ei välttämättä kananmunia. Sittemmin oli kuulemma vain metrikaupalla tyhjiä hyllyjä. Natashalla oli ollut pitkään suomalaisia oppilaita ja sitä kautta tarjoutui jossakin vaiheessa tilaisuus käydä Helsingissä. Itäkeskuksen grilliosastolla hän oli pyörtynyt lihan hajusta ja yleisestä järkytyksestä - tosin lyhyeksi ajaksi vain, ihmiset olivat tulleet avuksi ja luulleet että hän on nälissään (Natasha on aina ollut erityisen laiha).

Sitten vähitellen 1994 kauppoihin alkoi ilmestyä tavaraa, palkat maksettiin ja elämä asettui uomiinsa. Itse menin vuonna 1994 Pietariin töihin. Silloin oli jo olemassa hyvin varustettuja kauppoja, mutta   rikollisjengeistä puhuttiin. Kaduilla liikkui nahkatakkisia kaljuja miehiä, ajoivat hienoilla autoilla, välillä kuuli juttuja ammuskeluista. Konsulimme sai naarmuja päähänsä ja kotona vielä löysi otsanahan alta luodin, kun joutui Europeiskaja-hotellin kahvilassa keskelle ammuskelua. Mutta niihin aikoihin ajat siis alkoivat parantua.

Hurja 1990-luku saattaa olla rikkana rokassa vaikuttamassa siihen, että venäläiset arvostavat  Putinia ja vahvaa johtajaa, joka pistää rosvot kuriin vaikka rapatessa roiskuisikin. Toisaalta kaikissa lukemissani Venäjä-oppaissa korostetaan sitä, miten johtoasemassa olevien täytyy näyttää valtansa ja varakkuutensa, muuten ei ole uskottava. Huoh.. juuri nyt ajattelin miten meidän autonkuljettajat pitäisi saada kuriin ja herrannuhteeseen, alkavat hyppiä kaikkien muiden paitsi suurlähettilään nenille.

Moskova alkaa valmistautua uuteen vuoteen, täällä on aivan upeita valoja, joulukuusia ja koristeita. Kotikadullani olevassa koulussa on puun ympärille kiedottu valo, joka välkkyy välillä kuin teknodiskossa. Yritin ottaa siitä videokuvaa, mutta on tekniikassa vielä hiomista.

Kansainvälinen naisten basaari

Kansainvälinen naisten klubi järjestää vuosittain Moskovassa joulun alla basaarin, jossa eri mailla on omat ständinsä. Basaarissa myydään mitä kukakin maa on saanut haalittua kokoon, lisäksi myydään kansallisia ruokia. Tuotto menee IWC:n hyväntekeväisyysprojekteille Venäjällä.

Basaarille on varattu tilat Radisson Slavjanskij-hotellissa, minne heti aamusta suuntasimme Marjan ja Genan kanssa. Siellä oli tietysti jono ja ihan mahdoton tungos lipunmyynnissä. Suomella ei ollut omaa ständiä - ei ole ketään tarmokasta puolisoa, joka lähtee pyytämään lahjoituksia ja organisoimaan leipomis- ja ruoanlaittotalkoita. Mietimme myös Marjan kanssa, että joissakin maissa on varmaan helpompi saada lahjoituksia kuin Suomessa, ja lisäksi kulttuuriin kuuluu kotirouvuus eli on ehkä enemmän aikaa ja tarmoa osallistua tällaisiin tapahtumiin.

Olihan se kiva nähdä erilaisia ständejä, osassa ihmiset kansallispuvuissaan. Mutta älytön tungos ja taas hiki päässä!

Ostin kuitenkin yhtä ja toista omasta mielestäni tarpeellista: Virosta villalakin ja kaulaliinan (vähän Tatun tuloakin ajatellen), Mongoliasta sisätossut ja Palestiinasta pienen tarjottimen (ollut kauan  jo suunnitelmissa).

Lisäksi ostin ruokaa: Tsekeistä mysliä (Marja kehui viime vuoden perusteella), Namibiasta sardiineja (pakko oli Namibiasta jotakin ostaa), Armeniasta luonnonkarkkeja (joku toi töihin tuliaiseksi, aivan ihania), Omanista taateleita, Indonesiasta nasi gorengia ja Turkista piirakoita. Nyt on nasi goreng lämpiämässä, syön sen lounaaksi.

Nuo armenialaiset 'karkit' ovat kirsikoita, taateleita ja aprikooseja, joihin on tökätty manteli sisään - nam! Ajattelin säästää ne jouluherkuiksi.

Moskova alkaa sonnustautua jouluun ja erityisesti uuteen vuoteen, kaupunki on tosi kauniisti valaistu jo nyt, ja lisää on kuulemma luvassa joulukuun alkupuolella.

Kultainen maili

Asun juuri ja juuri kaupungin keskustassa eli Sadovoje kaltson, Puutarhakehän sisäpuolella. Nyt jos olisin insinööri, etisisin jostakin kuinka pitkä tuo ympyrän muotoinen, muistaakseni viisi, paikoin seitsemän kaistaa molempiin suuntiin käsittävä katu on, mutta kun en ole niin en hae - ison ympyrän se kuitenkin tekee. Alla kuva Puutarhakehästä eräänä sunnuntaiaamuna, kun moskovalaiset eivät vielä olleet kunnolla heränneet.

Kaunpunginosani on nimeltään Hamovniki. Täällä on mm. Tolstoin museo ja lähistön taloissa on asunut kuuluisuuksia - esimerkiksi Jesenin Isadora Duncanin kanssa.

Moskova-joen ja Ostozhenka-kadun välissä on alue, jota moskovalaiset sanovat Kultaiseksi mailiksi. Se on hieman kuin toisesta maailmasta, niin kadut kuin talotkin ovat ensiluokkaisessa kunnossa - ja asunnot kalliita. Jostakin luin, että siellä on paljon sellaisia asuntoja, joiden omistajat asuvat ulkomailla eikä ikkunoissa sen takia näe valoja. Kävin siellä kävelemässä jossakin vaiheessa syksyä - siellä on sekä perustaloja että tätä venäläistä uutta arkkitehtuuria, joka on jonkinlaista art nouveaun, Stalinin ajan ja modernismin sekoitusta, välillä on torneja ja välillä ihmeellisiä lasihäkkyröitä.

Kävin tänään Hamovinikin postitoimistossa postittamassa joulukortit Kentiin, Haaparannalle ja Poriin. Jouduin odottamaan pitkään, ihan hiki tuli. Edessä jonossa oli nimittäin nuori hyvin pukeutunut pariskunta, miehellä siistit farkut ja siisti musta toppatakki niin sanotusti viimeistä huutoa, naisella tyylikkäät talvikengät metallikoristein, tiukat mustat housut ja kauniin kevyesti leikattu puoliturkki (kuten huomaatte,oli aikaa tarkkailla).

Pariskunnalle oli tullut jostakin viisi isoa, kaksinkäsin kannettavaa tiukkaan teipattua pakettia, joiden vastaanottopaperien tekemiseen meni ikuisuus. Molemmat olivat kuitenkin tätä hyvin käyttäytyvää, itsestään numeroa tekemätöntä intelligentsiaa, heitä näytti hieman vaivaavan se että homma vei niin paljon aikaa ja muodostui jonoa, mutta eivät hoputtaneet virkailijaa, vaan olivat yksinkertaisesti vain kohteliaita ja tehokkaita. Arvelin että voisivat olla juuri sen Kultaisen mailin asukkaita ulkonäöstä päätellen.

Mutta sain minäkin korttini postiin - loput joulukortit taidan lähettää Lappeenrannan kautta. Nykäsen Marja kertoi, että hänellä on normaalipostissa mennyt yleensä 1,5 kuukautta siihen kun ovat tulleet perille.

Punaisen torin liepeillä

Palasin Suomesta lentokoneella tällä kertaa. Lento oli Sheremetjevossa klo 11 illalla, sieltä pienen odottelun jälkeen Aeroexpress-junalla Moskovaan, jossa olin noin puolen yön tienoilla. Kerrankin oli tyhjä juna, samassa vaunussa taisi olla vain pari ihmistä. Otin Valko-Venäjän asemalta taksin kotiin enkä edes kiistellyt hinnasta. Tämä oli ns. Keltainen taksi ja kuski Smolenskista, ei Keski-Aasiasta niin kuin epäviralliset yleensä.

Kuski oli käynyt Suomessa joskus 2000-luvun alkupuolella useammankin kerran ja tehnyt Suomesta laivamatkan myös Tukholmaan. Kehui suomalaisten tuotteiden laatua, vaimo kuulemma tykkäsi kun oli erilaisia vaatteita kuin Venäjällä. Suomalaisten juomatapoja kuski ihmetteli, porukka huutaa ja räyhää humalassa. Mutta sitten Suomi oli ilmeisesti nähty ja valuuttakurssikaan ei ollut enää edullinen. Politiikassa kuskille oli mennyt täysin perille median vyöryttämä propaganda, hän oli sitä mieltä että Venäjä pärjää kyllä yksin, rikas maa, ja ihmetteli mitä Suomi Euroopan kanssa veljeilee ja muistutti, että Lenin oli antanut Suomelle itsenäisyyden. Hänellä oli sellainen tunne, että USA:han ei enää Obaman jälkeen saada presidenttiä, jotakin siellä sattuu. Tähän olisin kyllä sanonut, että kaiken todennäköisyyden mukaan sinne tulee Obamaa kovemman linjan presidentti, mutta keskiyöllä matkan jälkeen ei enää tullut venäjän sanoja mieleen.

Viikon virkamatka ja sen aikana hoidetut jutut olivat vieneet mehut niin, että vaikka sunnuntain lepäsikin kotona, vielä maanantaina suorastaan väsytti. Olihan minulla Suomessa ylimääräinenkin sydämen tykytys eli olin saanut kotiin kutsun mammografian jälkeiseen lisätarkastukseen. Onneksi tarkastusaika sattui juuri sille virkamatkaviikolleni ja tarkastuspaikka oli Helsingissä, joten kävin Terveystalossa Kampissa ennen töihin menoa torstaina. Mutta onneksi se ei ollut mitään vakavaa, vaaraton kysta vain.

Niin zeniläinen kuin olenkin eli tulkoon mitä tulee, kyllä rintasyövän mahdollisuus pompahti yöllä herätessä ensimmäisenä mieleen. Tatulle en ensin ajatellut kertoa ollenkaan, mutta tutkimusaamuna ajattelin että täytyy siitä kai sanoa, jos edessä onkin pitkät hoidot. Mutta sitten Tatu silitti Pilliä ja sanoi, että ei  nyt kestäisi yhtään jos jompi kumpi kissoista kuolisi. En sitten viitsinyt sanoa mitään, ja hyvä näin.

Olin ajatellut vötkyillä koko viikon illat kotona, mutta kaksi Eijaa saivat minut tänään tiistaina houkuteltua kaupungille. Maneesissa on viimeisiä päiviä Rurikista kertova historiallinen näyttely, ja ajattelimme mennä sinne jos ei ole pitkät jonot. Oli pitkät jonot, ja päätimme mennä tavaratalo GUMiin ensin haukkaamaan jotakin pientä ja sitten kirjakauppoihin ostamaan joulukortteja.

Tässä kuva Maneesiaukiolta iltavalaistuksessa. Rakennusten takana on Punainen tori ja oikealla  Kreml, vasemmalla tavaratalo GUM kirkon tornien takana.

GUM oli olemassa jo neuvostoaikana, silloinkin hieno, mutta  nyt vielä hienompi, sellaisia liikkeitä etten uskalla edes sisään mennä. Kuinka ollakaan, en ottanut tietysti yhtään kuvaa sisältä.. Mutta on siellä hyviä ja edullisiakin ruokapaikkoja, kuten blinikahvila. Blinit Venäjällä ovat samanlaisia kuin meidän letut, eivät siis niitä paksuja tattarijauhoista tehtyjä pieniä ja pyöreitä.  Blinit paistetaan ravintolassa odottaessa, täytteeksi saa lohta, kanaa jne. Itse otin rahkaa ja rusinoita, palanpainikkeeksi teetä. Maksoi 350 ruplaa eli 5,94 euroa.

Kävimme GUMin kahdessa kirjakaupassa, toinen oli taiteeseen erikoistunut, toisessa oli elokuvia ja muuta tilpehööriä enemmän. Ostin itselleni piirakkakirjan ja päätin kokeilla jokaista piirakkaa siitä kirjasta - onneksi ei kovin paksu! Sitten ostin vielä uuden vuoden kortteja.

En ymmärrä mitä teen kun Eija R. lähtee töihin Murmanskiin huhtikuussa - hän aina repii minut kaupungille, kun itse menisin vain kotiin syömään ja katsomaan telkkaria!

Carmen Moskovan multimediamuseossa (MAMM)

Viiden minuutin kävelymatkan päässä on Moskovan multimediamuseo, moderni valokuvauksen ja multimedian museo, hyvätasoinen kuulemma. Lopulta sain sinne lähdettyä, kun siellä oli suomalaisen Stefan Bremerin Duva Diva -näyttely.

MAMM

Olin käynyt aamupäivällä trollikalla Kapitolium-kauppakeskuksessa ostamassa ruokaa ja tabletin (Samsung Galaxy), ja jostakin syystä jalkani olivat ihan muusina, kävely sattui joka askeleella. En siis kävellyt kovin nopeasti, ja katsoin vähän happamena kun en pysynyt ihan selvästi minua iäkkäämmän miehen tahdissa - molemmat ylitimme kadun vasten punaisia ja tietysti siihen tuli autoja joka suunnasta, mies kohteliaasti pysäytteli niitä käsiliikkeillä. Jonkun matkan päässä hän kääntyi takaisin puoleeni, osoitti kadun päässä siintävää Venäjän ulkoministeriön rakennusta (yksi näistä ns. Stalinin hampaista) ja kysyi, mikä niistä se on. Olin ihan pollea kun saatoin sanoa, että se on MID. 

Hän kertoi käyneensä kävelyllä Gorkin puistossa, mutta siellä oli aivan liikaa väkeä, Sitten hän kysyi aksenttiini viitaten, olenko tsekki. Hänellä itselläänkin oli aksentti ja kysyin tietysti. Hän vastasi kysymyksellä eli maailman kauneimman A:lla alkavan meren rannalta. Tarjosin Asovan ja Aigeian merta, mutta hän antoi minulle huonot arvosanat - lopulta hän sanoi olevan entisestä Jugoslaviasta, Montenegrosta eli Adrian meren rannalta. Asunut Moskovassa jo useita vuosia, eläkkeellä mutta käy vielä lähes päivittäin töissä. Tässä vaiheessa kävelimme jo käsikynkkää, ja ihan selvästi oli miehellä pilkettä silmissä! Hän pyysi  minua arvaamaan ikänsä, ja arvasin 75 v - oikeasti oli 80 vuotta. Voi kun olisi yhtä hyvässä kunnossa siinä vaiheessa, jos nyt ylipäänsä on elossa! Sitten olimmekin MAMMin edessä, missä Arja ja Eija minua odottivat. Olisipa hauska tavata tämä tyyppi uudestaan!

Diva Duva -näyttely oli tosi hyvä, mahtavia, voimakkaita muotokuvia. Tämä nimenomainen kuva toi jostakin syystä mieleeni Kurosawan vanhaa Japania kuvaavat filmit ja niiden  matruunat.

MAMMissa on usea kerros, ja lopulta olimme ihan uuvuksissa, Arja sanoi ettei jaksa  katsoa yhtään kuvaa enää. En minäkään, Eija meni meidän puolesta ylimpään kerrokseen, mutta ei siellä ollut mitään näkemisen arvoista. Näkemisen arvoisia olivat kyllä Azerbaidzania esittelevät kuvat ja vääntynyttä todellisuutta kuvaavat erilaiset ihmeellisyydet. Paljon oli väkeä, niin kuin kaikkialla Moskovassa.

Ulkopolitiikkaa Ikean-reissulla

Tässä on lomakin välissä, mutta täytyy vielä yksi kauppaseikkailu kertoa. Meidän piti työkaverini Arjan ja hänen brittimiehensä Rogerin kanssa mennä käymään viikonloppuna Ikeassa. Arja sai kuitenkin töissä kiertävän flunssan juuri silloin, joten päätimme käydä siellä keskiviikkona - Arja oli joka tapauksessa viikon lomalla ja minä pidin yhden erillisen lomapäivän.

Lähdimme heti aamusta, että olimme paikalla lähes avaamisaikaan eli klo 10. Ikea on auki klo 10 - 02. Taitaa olla totta, että Moskova elää myös öisin, sillä ainakin kaksi ihmistä on kertonut seisoneensa ruuhkassa auton kanssa puolen yön aikaan. Kun lähdin Suomeen junalla, menin metrolla rautatieasemalle klo 10 illalla, ja metrojuna oli ihan täynnä. Mutta siis sinne Ikeaan. Oli mukava verrytellä englantia Rogerin kanssa, sillä en ole puhunut englantia vuosiin.

Roger inhoaa isoja kauppakeskuksia (taitaa tosissaan rakastaa Arjaa kun lähti meitä kuskaamaan..), oli ottanut paksun kirjan mukaansa. Me Arjan kanssa sukelsimme Ikeaan, ja olimmekin tosi tehokkaita eli olimme siellä Arjan  mukaan vain 2,5 tuntia. Molemmilla oli lista mukana. Itselläni listalla isoimpina televisiopöytä ja vierassänky kahdelle.

Kun olimme menossa kassajonoon, nuori mies tuli tarjoamaan tavaroiden kuljetusta kotiin halvemmalla kuin Ikean virallinen kuljetus. Ikean kotiinkuljetus Moskovassa  toimii loistavasti, tavarat saa joko samana päivänä tai seuraavana päivänä, kun Suomessa niitä saattaa joutua odottamaan kuukaudenkin. Sitten voi vielä vuokrata auton, jonka mukana pääsee itse kotiin saman tien. Tämä nuori mies Roman siis tarjosi Ikean virallisen systeemin ulkopuolelta autoa ja kuljettajaa, jonka mukana pääsisimme kotiin.

Ensimmäinen reaktioni oli ei - mistä minä tiedän mikä tyyppi tämä Roman on. Sanoin että otamme virallisen kuljetuksen. Sitten  tuli  Romanin kuljettaja juttelemaan, sympaattisen oloinen nuori mies nimeltään Dimitri.  Molemmat antoivat käyntikorttinsa. Arjan kanssa päättelimme, että eivät ne voisi Ikeassa tarjota palveluksiaan, jos olisivat huijareita - ehkä oli jopa jonkinlainen sopimus Ikean kanssa, jolloin tyypit olivat avuksi myös liikkeelle. Päätimme että menen omien tavaroideni kanssa kotiin tällä kyydillä, ja Arja ja Roger menevät omallaan - joka tapauksessa sänkyni ei olisi mahtunut heidän autoonsa.

Dimitri oli puhelias tyyppi, kotoisin Luganskista Ukrainasta. Naimisissa, kaksi lasta, muuttanut Moskovaan jo 12 vuotta sitten. Vanhemmat tulivat Moskovaan pahimpien pommitusten ajaksi, mutta palasivat pian takaisin ja ovat nyt sanoneet, että haluavat jäädä sinne. Dimitri taas haluaisi heidät tänne, ja tekee pitkää päivää jotta saisi tarpeeksi rahaa ostaakseen heille asunnon jostakin läheltä omaansa. Hän tekee erilaisia ajoja, Ikean kuljetusten lisäksi muitakin. Voisi esimerkiksi kuskata minun vieraitani kaupungilla - ainoa ongelma on, että puhuu vain venäjää. Pitkiä päiviä töitä, ehtii nukkua yleensä vain 5 tuntia yössä. Kun pidin pienen saarnan nukkummisen tärkeydestä, hän lisäsi että ei hän aina nuku viittä tuntia, joskus nukkuu kolmekin tuntia..

Dimitri on siis Itä-Ukrainasta eli sieltä missä pääosa asukkaista on venäläisiä. Ymmärtää kuulemma ukrainaa, mutta ei osaa sitä kirjoittaa kunnolla. Autossa roikkui keltamusta nauha Dimitrin oman kannan osoituksena. Kysyi, mitä mieltä suomalaiset ovat Ukrainan tilanteesta. Suomessa nyt voidaan olla mitä mieltä vain enkä halunnut lähteä yksityiskohtaisemmin selostamaan erilaisia sävyjä, vaan uskoisin sanoneeni totuuden kun sanoin, että Suomessa toivotaan että Ukrainassa saataisiin aikaan rauha mahdollisimman pian ja sota Euroopassa loppuisi. Mutta lisäsin, että suomalaiset eivät kyllä halua, että venäläiset tulevat pelastamaan meitä miltään. Tälle Dimitri hymähteli eli ymmärsi mitä tarkoitin.

Kysyin  mitä mieltä hän itse on, mitä tapahtuu seuraavaksi. Dimitri oli sitä mieltä, että on jo tapahtunut puolin ja toisin niin paljon, että muuta mahdollisuutta ei ole kuin antaa Itä-Ukrainalle autonomia. Jonkun ajan kuluttua sitten kaikessa  hiljaisuudessa liitetaan vähitellen alue Venäjään..

Dimitri oli selvästi ajanut paljon, hän tarkkaili navigaattorin varoituksia ruuhkista ja muutti ajoreittiä niiden mukaan. Yhdessä vaiheessa hän mietti, kannattaisiko vähän sääntöjä rikkoen koukata sivureittiä, mutta tuli sitten siihen tuloseen että ei kannata - jos jää kiinni, saa sakot ja aikaa tärvääntyy. Muutkin ovat todenneet, että valvontaa on lisätty ja sakkoja tulee liikenteessä helpommin kuin ennen.

Dimitri auttoi tuomaan tavarat neljänteen kerrokseen. Lopulta maksoin hänelle varmaan enemmän kuin se Ikean virallinen hinta on ja ihan omasta päästäni, sillä en enää muistanut mitä Roman oli hinnaksi esitellyt, kuitenkin se oli vähemmän kuin Ikean hinta. Mutta kyllä kannattikin maksaa pari satasta enemmän, sillä kun Dimitri oli lähtenyt ja istahdin keinutuoliin soittamaan Arjalle,  he olivat Rogerin kanssa vielä kotimatkalla eivätkä edes lähellä kotia.

Tässä on sitten puolet Ikean sängystä koottuna. Moskovassa oli tuolloin kytketty lämmitys päälle eli patterit paahtoivat täysillä, vaikka ulkona oli harvinaisen lämmin syyspäivä. Pattereita ei voi säätää eli ainoa keino on pitää ikkunoita auki, ja siitä huolimatta hiki päässä ruuvaria kääntelin.